Koirien jätökset kuohuttavat mieliä keväisin. Tänä vuonna ei meidän leveysasteillamme ole ollut nimeksikään lunta, joten lumikinosten alta paljastuvista palleroista ja pötköistä ei voi puhua. Sen sijaan jätöskasat ovat tänä vuonna olleet silmänruokana läpi talven.
Koiranomistajana tiedän, että syypää tienpientareen koristeisiin ei ole koira vaan sen ulkoiluttaja. Joidenkuiden mielestä ei varmasti ole mikään ekoteko kerätä koiran kakkoja muovipusseihin ja heittää niitä roskikseen, mutta se on silti teko, jota arvostan suuresti.
Sen sijaan se käsittämätön tapa, jossa kakat kerätään pussiin, mutta sen jälkeen pussi jätetään lojumaan kadun reunaan, tai tapa, jossa kakat jätetään tyystin korjaamatta, ei ansaitse arvostusta.
On huomattavasti mukavampi kulkea katuja, joiden varsilta kakat on korjattu pois kuin kulkea kadunvartta, jossa välinpitämätön – usein vielä erityisen suurikokoisen koiran omistaja – on jättänyt pökäleet paikoilleen. Etenkin pikkulasten kanssa kulkeminen kadulla, jonka varsilta kakkoja ei ole kerätty pois, on jatkuvaa taaperon paimentamista.
Kaikesta huolimatta ihan omalta takapihaltammekin löytyy ajoittain näitä maamiinoja. Silloin vahingoista voi kuitenkin syyttää vain itseään.
Eräs tuoksurikas tapaus sattui kauniina kesäsunnuntaina, kun kotimme oli täynnä vieraita ja olimme aloittelemassa yhteistä ruokailuhetkeä. Mieheni keksi tuossa vilinässä pystyttää teltan terassille lastenlasten iloksi. Autoin häntä tässä puuhassa, kun yksi lapsista tuli viereeni seisomaan ja totesi suorasukaisesti: ”Mummo, sä haiset ihan kakalle.”
Pikainen nuuhkaisu todisti, ettei poika ollut ihan väärässä. Nopeasti selvisi sekin, että hajun lähde oli pikkukaverin omassa kengänpohjassa, ei mummossa. Tietenkin kyseessä oli lenkkitossu, jolla hän oli jo ennättänyt tallustella edestakaisin terassilla, sillä seurauksella, että myös hänen pikkuveljensä oli astellut samaisen jätöksen läpi ja levitellyt tuoretta tuotosta ympäriinsä.
Positiivista tarinassa on se, että aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Muu talon väki ruokaili tyytyväisenä, kun allekirjoittanut mummo kuurasi terassilautojen poimujen väliin uponnutta tavaraa ja sen jälkeen lasten lenkkareita. Myönteisen lukuun laskettakoon sekin, ettei nälkä tuon puhdistusoperaation jälkeen ihan heti koukkinut masua.
Terassimme kakkatarina jatkui vielä talvipakkasillakin. Eräänä aamuna terassilla nökötti taas kunnon jööti. Tällä kertaa syyllinen ei ollut koira eikä lapsi vaan kettu. Hätä kun ei lue lakia.
toimittaja
Susanne Hiltunen
susanne.hiltunen@avl.fi