Opiskelijan tuloilla harrastusmahdollisuudet jäävät valitettavan vähiin. Nyt kuitenkin uskon, että olen yhdessä äitini kanssa keksinyt meille loistavan harrastuksen: nimittäin ”luontonuuskinnan”.
Mitä luontonuuskinta sitten on? Tiivistettynä kyse on siitä, että pakkaamme ehkä termarillisen teetä mukaan ja lähdemme matkaan. Lähtö tapahtuu aina nimikkeellä ”lenkki”, mutta kuvaavampaa olisi kylläkin termi ”haahuilu”. Saatamme ehkä lenkkeillä sanan varsinaisessa merkityksessä ensimmäiselle mielenkiintoiselle metsä- tai peltopalstalle asti, mutta silloin poikkeamme tieltä ja reipas askellus muuttuu mutkittelevaksi hortoiluksi. Ja oi, mitä kaikkea metsästä voikaan löytää, kun vähän jaksaa katsoa ympärilleen. Ja vaikkei mitään oikein löytyisikään, olemme varmasti nähneet ympäröivän luonnon ihan eri tavalla, kuin jos olisimme vain lenkkeilleet.
Muutaman päivän aikana olemme nähneet muun muassa kasapäin jälkiä, erilaisia luita, hirvensarven, hiirihaukan… Löysimmepä myös jonkun eläimen maanalaiset onkalot, mutta niiden tutkiminen loppui lyhyeen. Ne oli keksinyt mitä ilmeisimmin myös joku muu (pahoittelut riistakameran omistajalle, joka tuskin toivoi näkevänsä tallenteeltaan kahta pyllistelevää ihmisnaarasta…)
Jos ojien yli hyppiminen, kenkien kastuminen ja eläinten polkujen perässä rämpiminen ei kuitenkaan ole se oma juttu, ei hätää. Nimittäin yöaikaan ei välttämättä ole niin paljon nähtävää, mutta kuultavaa sitäkin enemmän. Tätä luontonuuskinnan muotoa nimitämme ”yösafariksi”. Tällöin autoon pakataan satunnainen valikoima taskulamppuja ja suunnaksi otetaan lähistön metsätiet. Sopivassa kohtaa auto pysäytetään ja astumme ulos kuuntelemaan: erityisesti viiru- ja lehtopöllön huhuilut on melko helppo bongata selkeinä iltoina. Mikäli jaksaa vielä pysähtyä peltoaukeiden viereen ja osoitella sinne tänne taskulampun kanssa, löytyy siellä melko varmasti useampikin loistava silmäpari. Toki tavallisimmin ne kuuluvat iltapalaansa nauttiville peuroille tai jäniksille, mutta ovatpa kettu ja pöllökin valokeilaan osuneet. Ja parasta on se, että jollei eläintä pysty tunnistamaan, saa meidän sääntöjen mukaan päättää, mikä eläin on kyseessä!
Kovin rautaista ammattitaitoa tämä harrastus ei myöskään vaadi. Toki metsästäjien tai lintubongarien kokemuksella saattaisi metsästä löytää muutakin kuin jätöksiä ja mutaan jääneitä jälkiä, mutta siitä ei meidän mielestä nyt olekaan kyse. Niistäkin voi saada iloa, kun ne löytää ja kokee itse.
toimituksen avustaja
Jasmin Lehtilä
toimitus@avl.fi