MARTTILA. 1930-luku oli Suomessasovinnon ja demokratian vahvistumisen aikaa, vaikka monissa muissa Euroopan maissa demokratia sai väistyä diktatuurien ja oikeistoradikalismin tieltä.
–Suomi valitsi toisen tien. Taustalla oli vuoden 1918 opetus, minkä vuoksi laillisuudesta haluttiin pitää kiinni ja ymmärrettiin kansallisen sovinnon tärkeys. Myös kunnallisen itsehallinnon merkitys oli suuri, sillä se pakotti vuoden 1918 viholliset yhteistyöhön, tiivisti Marttilan kirjastossa Auranmaan opiston ja kirjaston yhteisessä tilaisuudessa puhunut poliittisen historian professori Markku Jokisipilä.
Suomessa vasemmiston kannatus eduskuntavaaleissa kasvoi koko 1930-luvun. Parhaimmillaan lähes joka toinen kansanedustaja oli sosiaalidemokraatti. Keskustapuolueen edeltäjä Maalaisliitto oli toiseksi suurin puolue eli oikeistolaisilla voimilla ei ollut enemmistön kannatusta.
Siltarumpuja Tarvasjoelle?
Jokisipilän luento sai Marttilan kirjaston yläkerran täyteen ja synnytti vilkasta keskusteluakin.
–Kivimäki oli syntyisin Tarvasjoelta. Oliko silloin siltarumpupolitiikkaa eli hyötyikö Varsinais-Suomi Kivimäen hallituksesta, eräs kyseli.
Jokisipilä arvioi, ettei hyötynyt. Koko termi on myöhempää perua. Yleensä sillä viitataan keskustapoliitikko Mauri Pekkarisen kykyyn hoitaa kotiseudulleen investointeja.
Vaikka 1930-luku alkoi huonoissa merkeissä, sen loppupuoli on Suomessa hyvää aikaa ja kesä 1939 vahvaa tulevaisuudenuskon aikaa. Pudotus olikin melkoinen, kun talvisota marraskuussa 1939 alkoi.
Oikeistoradikalismi kuihtui Suomessa vuoden 1932 Mäntsälän kapinaan, kun Lapuan liike epäonnistui yrityksessään kääntää Suomea Saksan tielle.
Kivimäen vähemmistöhallitus hallitsi Suomea 1932–1936. Se on edelleen Suomen historian pitkäaikaisin vähemmistöhallitus. Demareita ei päästetty hallitukseen, mutta puolue tuki hallituksen hankkeita oppositiosta.
Mainettaan parempi Cajander
Lopullinen käännekohta oli vuosi 1937, kun Maalaisliiton eli nykyisen keskustapuolueen Kyösti Kallio valittiin presidentiksi ja sosiaalidemokraatit pääsivät Cajanderin johtamaan hallitukseen.
–Suomessa on jälkikäteen puhuttu malli Cajanderista kun talvisodan alettua osalle sotilaista oli antaa vain kokardi. Se ei tee oikeutta Cajanderin hallitukselle, joka teki kansaa eheyttäessään merkittävän palveluksen maalle, Jokisipilä muistutti.
Cajander tuli edistyspuolueesta ja hänellä oli merkittävä rooli siinä, että sai Sosiaalidemokraatit ja Maalaisliiton mahtumaan samaan hallituspöytään, sillä molemmilla oli sangen kulmikkaat johtajat. Demareiden Väinö Tannerin ja Maalaisliiton Juho Niukkasen välillä kipinöi, mutta Cajander sai kipinät sammutettua.
Käsitys siitä, että Suomi olisi 1930–luvulla käyttänyt vain vähän rahaa puolustukseen ei pidä paikkaansa. Puolustus nieli kymmeniä prosentteja valtion budjetista, kun se nykyisin vie vain kaksi prosenttia. Tosin puolustuksen suuri osuus johtui osaksi siitä, että valtiolla oli paljon vähemmän tehtäviä.
1930–luvun loppupuolella valtion rooli kuitenkin kasvoi.
–Esimerkiksi työttömyysvakuutuksen ja äitiyshuollon aloittaminen herättivät oikeistossa suoranaista kauhua, Jokisipilä kertoi.
Suomi alkoi kuitenkin 1930–luvun lopulla ottaa askelia kohti pohjoismaista hyvinvointivaltiota, minkä ansiosta Suomi oli talvisodan syttyessä riittävän yhtenäinen torjuakseen Neuvostoliiton hyökkäyksen.
Vanhaan pohdintaan siitä, olisiko Suomi voinut pysyä toisen maailmansodan ulkopuolella, Jokisipilä antaa vastauksen: tuskin.
–Olennaisinta oli kysymys siitä, että Neuvostoliitto vaati Suomelta sotilastukikohtaa syksyllä 1939. Baltian maat antoivat sen ja pian ne miehitettiin, Jokisipilä muistutti.