MARTTILA. Kun Eino Ruohonen tuli Tarvasjoelta Marttilaan kansalaiskoulun opettajaksi vuonna 1964, kunnassa oli yhdeksän koulua. Nykyään niitä on enää yksi, 2002 valmistunut Marttilan koulu.
Keskiviikkona 29.1. syntymäpäiväänsä viettäneen ja 89 vuotta täyttäneen Ruohosen mielestä kehitys on mennyt koulurakennusten vähenemisestä huolimatta suotuisaan suuntaan. Marttilan nykyistä koulua ja sen paikkaa hän kehuu erinomaisiksi.
– Ajanmukaisissa tiloissa kelpaa oppilaiden opiskella ja opettajien auttaa opiskelua. Koulu on luonnonläheisessä ympäristössä, mikä tarjoaa hyvät mahdollisuudet luonnontiedon oppimiseen, hiihtoon sekä suunnistukseen. Viereisessä Martintalossa on hienot sisäliikuntatilat, Ruohonen sanoo.
Koulun pelättiin laiskistavan
Eino Ruohonen kertoo Koulunkäyntiä Marttilassa -käsikirjoituksessaan, kuinka kuntien oli mahdollista saada valtionavustusta kansakoulun perustamiseen vuodesta 1866 alkaen.
Kehitystä vauhdittamaan annettiin 1898 piirijakoasetus, joka velvoitti kunnat perustamaan kansakoulun kaikille halukkaille siten, että koulumatka sai olla enintään viisi kilometriä.
Vaikka tarjous on nykymittapuulla houkutteleva, se ei nauttinut varauksetonta kannatusta. Suuri osa vanhemmista piti koulua tarpeettomana. He pelkäsivät opiskelun tekevän lapsista laiskoja herroja.
Marttilalaisten mielipiteen kerrotaan muuttuneen koululaitosta suosivaksi, kun 1880 perustettu Marttilan kirkonkylän kansakoulu saatiin toimimaan.
Ruohonen on kerännyt tiedot kaikista Marttilan kouluista ja niissä toimineista vakituisista opettajista. Tietojen kokoaminen opettajista osoittautui haastavaksi ja hän arveleekin luetteloissaan olevan aukkoja.
Sauna toimi keittiönä
Käsikirjoituksessaan Eino Ruohonen esittelee koulumaailman perinteitä ja asioita, joista osa on jo painunut unholaan.
Esimerkiksi lämmintä kouluateriaa tarjottiin vuodesta 1948 lähtien pitkään siten, että vellipäivä ja keittopäivä seurasivat toisiaan. Marttilan kouluissa työskenteli opettajien lisäksi keittäjä–siivoojia, joita kutsuttiin toisinaan kouluemänniksi. He laittoivat aterian, siivosivat ja toimivat osaltaan myös kasvattajina. Keittäjä–siivoojat tekivät pitkiä työuria, vaikka heille maksettiin vaatimatonta palkkaa ja kesälomien ajaksi palkanmaksu lakkautettiin kokonaan.
Koulukeittiöt olivat vaatimattomia ja alkuvaiheessa niiden virkaa toimitti usein opettajien saunan pata, jossa hämmennettiin puurot ja sopat.
Käsikirjoituksessa tarkasteltavia mukavia asioita ovat juhlat, kilpailut, retket, leirikoulut ja kerhotoiminta. Sen sijaan menneiden aikojen kurinpitomenettelyissä on epäinhimillisiä piirteitä.
Niitä kuvatessaan Ruohonen kertoo, kuinka karttakepillä lyötiin sormille ja oppilaita tukistettiin yleisesti vielä sota-ajan jälkeenkin. Kun kieltojen ja käskyjen todettiin menevän huonosti perille, käytettiin muita keinoja. Esimerkiksi tervehtimistä vältellyttä ihmistä pidettiin julkisesti vähän tyhmänä. Kukaan ei tietystikään halunnut olla tyhmä, mikä kannusti tervehtimään.
Teokselle tarvitaan julkaisija
Suomen koululaitoksen historian Eino Ruohonen kiteyttää toteamukseen, että kirkko pakotti ja kunnat antoivat mahdollisuuden oppia.
Hän muistuttaa, etteivät koulut olleet ainoita sivistäjiä. Niiden lisäksi muun muassa nuoriso- ja urheiluseurat sekä pankit tekivät kansan sivistämisen saralla merkittävää työtä. Usein opettajat olivat seurojen, yhdistysten ja pankkienkin kantavia voimia.
Marttilan kunnan arkistomateriaaliin ja historiateoksiin nojaava Koulunkäyntiä Marttilassa -käsikirjoitus on siinä vaiheessa, että Ruohonen toivoo löytävänsä sille julkaisijan.
Yhtenä vaihtoehtona kirjoittaja pitää omakustanteen teettämistä, mutta hän haluaisi kartoittaa muitakin vaihtoehtoja.
Marttilan koulut:
Kirkonkylän koulu
Ollilan koulu / Hirvaksen koulu
Karvelan koulu
Vähä-Ollilan koulu
Ruskolaisten koulu
Rekoisten koulu
Parravahan koulu (Karinaisten, Kosken, Pöytyän ja Marttilan yhteinen)
Verhon koulu (Kosken ja Marttilan yhteinen)
Marttilan nykyinen koulu luokille 1–6