Joulukuuhun osui menoja konsertista Tallinnan reissuun. ”Te elätte teidän elämän parasta aikaa”, kyläluudaksi ja bilehileeksi syntynyt tyttäremme huudahti menoistamme. Elämmekö todella, näin viittä vaille viidenkympin kynnyksellä?
Voisi luulla, että kun on tehnyt lapsensa nuorena, on sitten viisikymppisenä vielä elämänsä vedossa ja vapaa juhlimaan elämänsä kyllyydestä. Ihan huomaamatta perheessämme onkin asetelma keikahtanut niin, että me vanhemmat kerjäämme lapsilta kyytiä milloin minnekin. Mutta kuskiksi suostuessaan he sanelevat meille kotiintuloajat. Täytyy tosin sanoa, että meillä on viisaita lapsia. Viimeistään kello 23 on oikein sopiva ja toimiva kotiintuloaika viisikymppisille. Sitä se toki on nuorillekin. Ennen puolta yötä kun suoriutuu kotiin, voi säästyä monelta harmilta, niin nuori kuin keski-ikäinenkin.
Jäin pohtimaan tyttären tokaisua. Jos mietin varhaislapsuuttani, se taisi olla melko tavallista 1970-lukulaisen duunariperheen lapsen elämää. Yksi onnenpotku, varsinainen käännekohta, tuohon elämänvaiheeseen kuitenkin osui ja se oli muutto maalle. Minut oltiin ohjaamassa jonnekin varissuolaisen kerrostalon kellariin perustettuun viipalekouluun koulutietä aloittamaan. Kuka tietää, minne elämä sieltä olisi vienyt!
Koska olin tiedonjanoinen, viihdyin koulussa. Läpi lapsuuden ja nuoruuden minua kuitenkin riivasi jonkinlainen sosiaalinen kömpelyys, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne. Tuota aikaa luonnehtisin ennemmin hankalaksi kuin kultaiseksi. Teiniaikaa sitä paitsi leimasi jatkuva odotus. Ja strategisesti mahdollisimman väärällä hetkellä nenän jatkeeksi kasvoi aina peukalonpään kokoinen tulipunaisena hehkuva finni. Siitähän melkein meni elämä pilalle.
Lapset sain kaikki kolme reippaasti alle kolmekymppisenä. Joku saattaa ajatella, että nuoruus jäi elämättä, mutta itse en koe jääneeni mistään paitsi. Elämä lasten kanssa oli ajoittain hyvinkin hauskaa. Mutta enpä tiedä, olivatko korvatulehduskierteet, vatsataudit, täit, Wilma-viestit ja esikoisen teinisekoilut sitä elämäni parasta aikaa kuitenkaan. Rehellisesti sanottuna olen onnellinen lapsistani, mutta helpottunut ja iloinen, kun he ovat jo aikuisia.
Entä onko nyt se paras hetki? Muuten ehkä, jos vain kroppa kestäisi. Kohtaavatkohan aika, vapaus, taloudelliset resurssit ja terveys missään kohtaa? Taitaa olla parempi, ettei yritäkään etsiä elämänsä parasta aikaa, vaan toteaa, kuten nykäsmatti: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa.”
toimittaja (opintovapaalla)
Marika Timonen
maika.timonen@gmail.com