Joulu on taas kerran ohi, mikä herätti monenlaisia ajatuksia. Sen on varmastikin oltava opiskelijan lempiaikaa; tai ainakin itselleni se on varsin erityinen hetki vuodessa. Saan pakata mukaani matkalaukullisen tavaraa ja hyvästellä jääkaapissa häämöttävän valon. Tarkistan viimeistä kertaa kahteen viikkoon, että avaimet ovat mukana (maaseudulla kun on joka tapauksessa vara-avain) ja vilkaisen kaihoisasti viherkasvejani, joista moni tuskin selviää seuraavaan kastelukertaan. Jahka saan tavarakasan onnistuneesti raahattua autoon, voi loma alkaa.
Omat jouluperinteeni liittyvät kiinteästi maaseudulle: kuusi tulee kaataa itse (vaikka sen sitten ostaisikin) ja kahvipöydässä tulee olla kotitekoisia fudgeja, oli äiti sitä mieltä tai ei. Puuhailen keittiössä joululauluja kuunnellen ja häärin vaatteissa, joita en ikinä pukisi päälleni Turussa. Se on se koko jutun idea.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnun nauttivan ajasta maaseudun rauhassa. Rakastan kaupunkielämän helppoutta, mutta vuosi vuodelta yhteys omaan lapsuuteen pienessä maaseutukunnassa tuntuu vahvistuvan. Matkalla tuttujen luo ajan mieluummin kylän läpi muistoja verestäen kuin isoa tietä pitkin, ja pienessä lähikaupassa poikkeaminen on oikeastaan ihan hauskaa, vaikka puolituttuihin törmääminen jokin aika sitten vielä ajatuksena kauhistuttikin.
Vaikka nykyään omat juuret maaseudulla ovat kiinteä osa identiteettiä ja ylpeyden aihe, ei se aina ole ollut niin helppoa. Muutettuani Turkuun opintojen perässä ei uusista ystävistäni käytännössä kukaan tiennyt, missä on Pöytyä. Iso osa oli kotoisin pääkaupunkiseudulta, ja siinä missä he olivat viettäneet nuoruutensa kahviloissa ja kaupungin hälyssä, olin minä ajellut skootterilla ympäri pitäjää. Jos uudet ystäväni pitivät siistinä hienoa autoa, oli meidän koulussa ihan ok ilmestyä paikalle traktorilla.
Varmasti jokaiselle lapsuutensa maaseudulla viettäneelle on muodostunut sekä hyviä että huonoja muistoja. Isosiskollani huonot kokemukset ehkä olivat pääosassa, mutta nykyään hänkin asustaa omakotitalossa keskellä peltoa ja istuttaa kovaa vauhtia kukkasipuleita. Ja vaikka tällä hetkellä oma elämäntilanne saakin maalle muuton tuntumaan varsin kaukaiselta haaveelta, en voi olla miettimättä, milloin ”landekärpänen” lopullisesti puree myös minua? Kuka tietää: ehkä minäkin jonain päivänä istutan kukkasipuleita omaan kasvimaahan, vaikka juuri nyt en saa pidettyä hengissä edes yksinkertaista huonekasvia joululoman yli.
toimituksen avustaja
Jasmin Lehtilä
toimitus@avl.fi