Askeleet tyhjällä vintillä, katoavat tavarat ja vauvan itku. Pihalla liikkuva huivipäinen nainen, joka ei koskaan astu sisälle taloon. Lukijamme kertovat kohtaamistaan aaveista ja kuulemistaan kummitustarinoista. Lue tarinat Auranmaalta ja lähiseudulta.
KYRÖLÄINEN Olavi Elonen katosi Venäjän puolelle sotarintamalla vuonna 1941. Ei tiedetty tarkasti, oliko Olavi kaatunut vai joutunut venäläisten vangiksi.
Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö Mannerheim lähetti Olavin äidille Venla Eloselle kirjeen 22.9.41, jossa ilmoitti Olavin kaatuneen.
Pitkäset ostivat Kyröstä Pillin sillan läheltä talon vuonna 1950.
Tätini Helvi oli tulossa illalla kotiin. Oli pimeä, kuutamoinen ilta. Pillin sillan vastapäätä lähti polku Eloselle. Siinä polun päässä seisoi mies paketti kädessään. Tätini ei kiinnittänyt tähän ensin mitään huomiota, mutta havahtui vähän myöhemmin katsellessa Järvisellä valokuvia. Siellä oli Olavi Elosen kuva. Se oli se sama mies, joka seisoi polun päässä. Helvi hätkähti kovin.
Seuraavana aamuna, kun Olavi oli ”ilmestynyt” Helville, niin Venla Elonen sanoi miehelleen Iivarille: ”Nyt Olavi on kuollut, kävi yöllä kotona”.
Henget liikkuvat kuolemansa jälkeen. Olavin sielu kävi jäähyväiskäynnillä kotonaan. Oli ilmeisesti jäänyt venäläisten vangiksi, ja virui venäläisessä vankilassa kuolemaansa asti.
”Tämä tarina on tosi.”
Maarit Laakkonen
MELLILÄN KIRKONKYLÄSSÄ 1800-luvulla tehty pappila oli kuuluisa kummituksestaan. Sähkövaloja ei vielä ollut. Pappilan vintiltä oli öisin kuulunut askelten ääniä. Arveltiin, että siellä kävelee Mellilän ensimmäinen kirkkoherra Carl Magnus von Essen. Voimme vain kuvitella, että jos sinne kynttilän valossa yöllä menee, niin pelkää jo omaa varjoaankin.
Sen ajan kummitukset olivat onneksi vaarattomia.
Arvo Saario
TÄMÄ TARINA on kulkenut suvussamme perimätietona, ja siitä on omanlaisensa version kirjoittanut myös Eero Tuomola kirjaansa Isoisän tarinoita 1:
1930-luvulla oli tavallista, että työttömät kulkivat talosta taloon työn perässä. Pappani veljen taloon oli eräänä syksyisenä päivänä tullut noin parikymppinen poika, joka oli ruokansa vastineeksi luvannut tehdä tilan töitä. Veljen vastarakennetussa talossa ja tilan pelloissa tekemistä riitti, joten veli otti pojan tekemään syyskyntöjä.
Kyntöjä tehtiin sekä pappani kotitilalla että veljen tilalla ja veljeksillä oli tapana jättää hevoset sen talon talliin, joka kulloinkin oli lähimpänä kynnettäviä peltoja. Myös poika yöpyi veljesten seurassa aina peltoja lähinnä olevassa talossa.
Eräänä iltana oli asetuttu kotitilalle. Tilan pirtissä asui myös karjanhoitaja, joka tuli talon muulle väelle kertomaan, että ulkoa kuuluu jotain kolinaa. Karjanhoitaja ei ollut uskaltanut mennä avaamaan ovea, joten pappa oli isänsä kanssa mennyt ulkorapulle tarkkailemaan tilannetta. Ulkona ei kuitenkaan ollut näkynyt ketään tai mitään. Papan isä oli ampunut ilmaan pari varoituslaukausta, minkä jälkeen he palasivat sisälle. Kolistelun ääniä kuului useampana iltana ja äänet alkoivat heti, kun valot oli talosta sammutettu.
Eräänä iltana naapurin Hulda oli tullut seuraavan päivän hapanleivän leipomista varten valmiiksi taloon. Hän asettui yöksi pirttiin, jossa myös karjanhoitaja ja poika yöpyivät. Sinä iltana kuului askelten ääntä ulkorapuissa, jonka jälkeen joku yritti avata pirtin ovea. Ovi oli kuitenkin haassa, joten se ei auennut. Hulda kysyi:” Kuka siellä?” Vastausta ei kuulunut. Hulda päätti avata oven, mutta ketään ei näkynyt. ”Haista paska sit”, sanoi Hulda, ja laittoi oven takaisin hakaan.
Seuraavina päivinä kyntötöitä tehtiin veljen talon pelloilla. Ensimmäisen yön talon väki sai nukkua rauhassa, mutta toisena yönä, heti kun valot oli sammutettu, kuului koputusta juuri siitä ikkunasta, joka oli lähinnä taloon töihin otetun pojan sänkyä. Kaikki luulivat, että äänen aiheutti joku ihminen. Koska ketään ei näkynyt eikä mitään jälkiäkään löydetty, niin alettiin jo ihmettelemään, että jotain outoa ja erikoista tässä täytyy olla.
Sinä vuonna lumi tuli aikaisin ja sitä tuli tavattoman runsaasti. Eräänä täydenkuun iltana pappa ajoi hevosella kohti veljensä taloa poika mukanaan. Puolivälissä matkaa poika sanoi näkevänsä, että metsän reunassa seisoo tumma, pitkäjakkuinen nainen. Poika olisi halunnut oikaista peltojen poikki ja näin kiertää näkemänsä naisen. Pappa kuitenkin ajoi sen kohdan ohi, jossa poika oli sanonut naisen olevan. Metsän reunassa ei näkynyt ketään, vaikka pappa yritti kuinka tarkkaan katsoa.
Nukkumaanmenoajan koittaessa ulkoa kuului askelten ääni ikään kuin joku olisi kävellyt taloa ympäri. Veljekset ja talossa vierailulla ollut naapuri asettuivat talon sisällä niin, että pappa oli kamarissa ikkunan vieressä, naapurin Pentti ja poika olivat pirtissä ja papan veli oli porstuassa. Näin tuli katettua jokainen ilmansuunta, mutta ketään ei näkynyt missään. Askeleet tuntuivat pysähtyvän sen ikkunan alle, jonka vieressä oli pojan sänky. Sitten kuului koputusta. Veljekset juoksivat sukkasillaan ulos ja kiersivät koko talon. Ketään ei näkynyt missään, eikä myöskään lumessa näkynyt mitään jälkiä.
Seuraavana päivänä poika oli näkevänään tumman naishahmon naapuriin menevällä tiellä. Illalla taas kuului koputusta lähinnä pojan sänkyä olevasta ikkunasta. ”Oleksää jottain pahojas tehnyt, ku pirut sun peräsäs kulkee”, kysyi veli.
Veljen aikomuksena oli ottaa yhteyttä poliisiin seuraavana päivänä. Loimaalla oli kuitenkin savipäivämarkkinat, eikä poliisista ollut ketään tavoitettavissa. Veljen palattua kotiin poika oli kadonnut. Mukaansa hän oli ottanut villapaidan ja karvalakin. Kirjoituspöydän laatikko oli murrettu ja laatikossa olleesta lompakosta oli viety osa rahoista. Veljekset lähtivät miehen jättämien jalanjälkien perässä isolle tielle saakka, mutta sinne jäljet hävisivät. Pojan lähdön jälkeen ei mitään eriskummallista enää tapahtunut.
1950-luvulla eräs loimaalainen mies oli kärsimässä vankeusrangaistusta Konnunsuon varavankilassa. Hän oli siellä ajanut erään harmaapäisen vangin tukkaa. Vanki oli kertonut olleensa ennen sotia Loimaalla sijaitsevalla maatilalla töissä ja pyysi viemään terveisiä Pahikaisten kylän veljeksille. Vanki oli tuomittu elinkautiseen vankeustuomioon naisen murhasta.
Kaisa, Loimaa
ASUIN LÄHES 40 vuotta vanhassa maatalossa, joka oli tullut mieheni sukuun yli 120 vuotta sitten. Meillä tuli talon pääty 1980-luvun puolivälissä, ja appivanhempani jäivät asumaan talon toiseen päätyyn.
Anoppi leskeytyi ja eli talossa aina kuolemaansa saakka. Eläessään anoppi huushollasi omalla puolellaan, ja usein kuulin aamuvarhaisella hänen paukuttelevan tuvan ja eteisen välistä ovea.
Kun anoppi kuoli, tämä oven paukuttelu jatkui. Aikani kuuntelin tätä ja kerran sitten menin sanomaan hänelle, että kaikki se työ mitä hänen on pitänyt tehdä, sen hän on tehnyt. Kehotin häntä lähtemään valoon ja rauhaan. Tämän jälkeen en kertaakaan kuullut sitä oven pamahdusta.
Minä olen iltauninen ja mieheni taas myöhään valvova tapaus. Aamuyöllä kuulin monesti askeleita ja olin varma, että mieheni on menossa vessaan. Hän luuli samaa, kun iltayöstä kuului askelia. Tuli joskus katsomaan työhuoneestaan, olenko vessaan menossa. Ketään ei tietenkään ollut maisemissa.
Kerran heräsin siihen, että joku silitti poskeani. Oli ihana kokemus. Edesmennyt koirani tuli ja hyppäsi viereeni. Tunsin, miten sen jalat painuivat patjaa vasten ja miten se rojahti nukkumaan kuten eläessään.
Tavaroita katosi ja ilmestyi sitten takaisin. Kerran katosi pienoiskiväärin varmistin kaapista. Sitä haettiin kaikista mahdollisista paikoista, mutta ei löytynyt. Muutamaa päivää myöhemmin se löytyi sieltä mistä pitikin.
Vanha talo elää, narisee ja paukkuu, mutta välistä kuului todella outoja ääniä. Kuului esimerkiksi tiukujen helinää, sen kuuli myös tyttäreni. Kissan, joka hyppäsi alas pöydältä, pienten kivien rapinaa, jotka putosivat tiskipöydälle, kestokassin rapinaa, kolahduksia ja paukahduksia, jotka poikkesivat talon normaaleista äänistä. Tunsin kosketuksia, miten pieni käsi työntyi nutturani alle tai miten nenääni koskettiin.
Aikaa myöten tämä kaikki alkoi pelottamaan siinä määrin, että hankin valkosalviaa ja suoritin puhdistuksen. Tämän jälkeen ei outoja asioita juurikaan tapahtunut.
Frouva P, Kalanti
TÄMÄ TALO KUISKAILI, kutsui luokseen heti ensimmäisellä silmäyksellä aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Kuka lienee ohjannut ajatuksia sinä päivänä, kun päätimme käydä tarkemmin vilkaisemassa myynnissä olevaa kiinteistöä? Se tuli vastaan jo pihalla. Ajatus siitä, että tässä on Koti.
Sanotaan, että taloilla, erityisesti vanhoilla taloilla, on sielu. Siinä eläneet sukupolvet ovat jättäneet jälkensä seiniin. Tarinat leijuvat ilmassa ja kertovat menneistä, eletyt elämät ja kuolemat kurkkivat ikkunoista, pilkistävät ovensuista.
Ensimmäisen kerran vaistosin talon läsnäolon, kun aloitimme tämän loppuelämän mittaisen remonttiurakan.
Se oli tottunut hiljaiseen, hitaaseen päivien kulkuun, yksinäisyyteenkin edellisen asukkaan lähdön jälkeen. Sitten tulimme me ja toimme tullessamme sorkkaraudat, lekat, moottorisahat ja ison joukon muita kapineita. Sävyisän iskelmän ja suomalaisten ikivihreiden tilalle tuli metallimusiikki ja pahasuinen emäntä. Voi, miten se järkyttyi! Oli kuin pelästynyt kissa niskavillat pystyssä, valmiina hyökkäämään kimppuun kynsineen.
Me revimme ja raastoimme, purimme ja poistimme hurjan alkuinnostuksen voimalla joskus yömyöhään asti.
Ja sitten minä tunsin talon, miten sen vanhat hirsiseinät värisivät.
Painoin pääni vasten lähes satavuotiasta puuta ja kuulin, miten se kuiski minulle. Lohdutin, tyynnytin, selitin.
Remontin edetessä talo tyyntyi. Se alkoi nauttia olostaan, joskus suorastaan hyrisi tyytyväisyydestä saadessaan seiniinsä pehmeän pellavaeristeen. Se keikisteli uusilla tapeteilla, ylpeili paneeleillaan. Ja kuiskaili.
Vanhan talon mukana saattaa saada kaupanpäällisinä muitakin kuin pelkän talon hengen. Meidän kahden lisäksi talossa asustaa vakituisesti myös jo edesmennyt edellinen asukas. Pieni, vahvaharteinen ukko. Lempeä henki, vaikkakin joskus hiukan ilkikurinen, kulkee sytyttelemässä valoja milloin kellarissa, milloin tuvassa. Lieneekö naukkaillut ”teetä” hellan kulmalla olevasta pannustaan aina silloin tällöin. Tuolla hän nytkin istuskelee ullakolla, katselee ikkunasta pimeään ja muistelee.
Pihapiirissä vaeltaa huivipäinen vanha nainen, liian suuret kumisaappaat jalassa, joskus harmaja kissa kintereillään. Hän ei koskaan tule taloon sisälle, vaan viihtyy paremmin puuhissaan kanalassa, navetassa ja kasvimaalla. Tuhahtelee mennessään nykymaailman kotkotuksille.
Saattaa täällä olla muitakin, mutta emme ole heihin vielä tutustuneet. Tai sitten ovat jo haalenneet tuulenpuuskiksi puiden oksilla.
Talo kummituksineen kaikkineen on kuitenkin hyvin ystävällinen. Turvasatama. Koti.
Mustien hirsien keskellä on kuitenkin ovi, jota emme koskaan avaa.
Ovi, joka on suljettu jo kauan sitten menneinä aikoina, piilotettu näkyvistä ja lukittu. Näihin mustiin seiniin en nojaa päätäni, niistä ei leviä lämpö ja turvallisuus.
Sen ympärille, kuin suojaksi, on rakennettu kotoisan oloinen punainen ulkorakennus puuvajoineen ja valjashuoneineen.
Jos erehtyy kulkemaan liian läheltä, kuulee kuinka se kuiskii. Kuiskii ja kutsuu…
Katja Lintula, Laitila
TYÖSKENTELIN NUORENA HOITAJANA Kurjenmäessä, vanhassa sairaala-alueen rakennuksessa Kurjenlinnassa. Olin ensimmäistä vuoroa talossa ja heti yövuorossa yksin osastolla. Osaston asukkaat olivat ikääntyneitä.
Yö meni suhteellisen rauhallisesti ja sujuvasti, mutta kiinnitin huomiota siihen, miten pitkin yötä yläkerrasta kuului kolinaa ja huonekalujen siirtelyä.
Aamuvuoron tullessa annoin raportin ja mainitsin myös, että yläkerrassa taisi kollegalla olla rauhattomampi yö, kun koko yön kuului kolinaa ja ääniä. Hieman häkeltynyt aamuvuorolainen kertoi, että yläkerrassa ei ole osastoa, vaan siellä on vain ullakko, jossa on tavaroita varastoituna. Naureskeli vielä, että liekö kyseessä ollut rakennuksessa viihtyvät venäläiskasakat, joita on useampi yökkö vuosien varrella kohdannut pitkin rakennusta.
Tuon jälkeen vältin aina yöllä katsomasta lasiovien läpi rappukäytävään. Hieman myöhemmin vielä sijaisten ja opiskelijoiden pukukaapit olivat kyseisellä ullakolla, jonne menoa yksin välttelin ja vaihdoin vaatteeni ennemmin osaston vessassa.
Toivottavasti rakennuksen nykyiset asukkaat ovat sujut ylimääräisten alivuokralaisten kanssa.
Hoitajatar, Turku
SOMERNIEMEN Kaskistosta kotoisin oleva isäni kertoi moneen otteeseen tarinaa harmaasta, vanhemmasta naisesta, joka oli hiljaa saapunut jonkin Kaskistosta sijaitsevan talon tupaan kesken päivän askareiden. Harmaa nainen ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota häntä puhuttelevaa nuoreen emäntään, vaan oli mennyt tuvassa olevan kehdon luo selkeästi aikeenaan ottaa kehdossa nukkunut lapsi.
Nuori emäntä oli sännännyt kehdon luo ja tiukasti käskenyt harmaata naista jättämään lapsi rauhaan ja lähtemään pois. Harmaa nainen oli pysähtynyt ja hävinnyt tuvasta emännän siepatessa lapsensa syliin turvaan ikihyvikseen säikähtäneenä.
En tiedä, oliko harmaa nainen osannut enää takaisin, enkä myöskään muista missä Kaskistontien talossa tämä tapahtui. Isä kyllä aikanaan nimesi emännän ja talonkin.
Tämä tarina liittyy Someron Terttilän kouluun. Koululla asustaa perin mielenkiintoinen kummitus. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsestään, tavarat häviävät ja palavat joskus vasta aikojen päästä mitä kummallisempiin paikkoihin. Kissat ja koirat tuijottavat seinää ja seuraavat jotain mitä ihminen ei näe. Käytäviltä kuuluu askeleita ilman, että siellä kukaan kävelee. Kirjat putoilee omin avuin hyllystä ja muuta mielenkiintoista.
Liekö edesmennyt opettaja, kun tarkastelee koulun touhuja vai liekö ollut tontilla jo ennen koulun rakentamista? Vai eikö innokas oppilas malta jättää koulua? Kukapa sen tietäisi.
Hanne, Somero
TURUN TUOMIOKIRKOSSA esitettiin 1990-luvulla Ulstadius-kirkko-ooppera. Olin töissä tuolloin mm. lipunmyyjänä. Kaikenlaista kummallista tapahtui, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleeni. Kesken esityksen alkoi yhtäkkiä kuulua lohdutonta vauvan itkua.
Ihmettelin, koska yleisö meni ohitseni esitykseen, enkä nähnyt kenelläkään vauvaa mukana. Samaa sanoivat muut. Kukaan ei ollut vauvaa nähnyt.
Itku kuului selvästi oikealta puolen kirkkoa. Kun koitimme paikallistaa itkua, se aina loppui.
Joku Tuomiokirkon työntekijöistä sanoi, että itkua ja valitusta kuului aina toisinaan. Henget surkuttelivat kohtaloaan.
Liisa, Turku
TERÄSRAUTELAN KOULULLA on oma koulukummitus. Kummituksen nimi on Alli, ja tarinan mukaan Alli on koulun entisen talonmiehen vaimo, jonka talonmies murhasi. Alli ja talonmies asuivat koulun alakerrassa sijainneessa talonmiehen asunnossa.
Alli esiintyy koululla aika ajoin ja vain valikoiduille henkilöille, lähinnä henkilökunnalle. Toisinaan käytävillä soi musiikki, jonka lähdettä ei löydy. Ruokalan pariovia on kolisteltu edestakaisin.
Koululla on sääntö, että kouluun ei saa jäädä yksin tekemään iltaisin töitä, Allin vuoksi.
K, Turku
Näin kertoo vararehtori Teräsrautelan koulusta: Tarina talonmiehen vaimon kohtalosta on totta. Pidempään koulussa olleet opettajat ovat koulussa iltaisin ollessaan kuulleet oven pauketta, kolinaa ja outoa tuulenvirettä useasti juuri klo 20.20. Eräs opettajistamme huudahtaa tullessaan illalla koululle ”Hei Alli, se olen minä vaan” välttääkseen edellä mainitut asiat.
KIMALAN KARTANON kummitus oli nimeltään Zidbäck eli ”Siipekki”. Hän oli Someron kirkkoherran poika, josta tuli Kimalan kartanon isäntä ostamalla puolet vuonna 1788, ja koko kartanon hän yhdisti vuonna 1799. Adam Ambrosius Zidbäck kuoli vuonna 1802.
Hän oli rikas ja tarinan mukaan kummittelee siksi, että pitää silmällä, miten jäämistöä kohdellaan.
Kimalan kummituksen tarinasta on muitakin versioita. Yhden tarinan mukaan Kimalan kartanon nuori herra oli niin komea, että hänestä kilpailtiin. Nuorukainen oli luonteeltaan hurja ja tuli kuuluisaksi syntisestä elämästään. Hän vietteli kolme kaunista hurskasta neitoa ja ilmoitti kaikille hääpäivän. Sitten hän houkutteli kaikki kolme neitoa Kimalan saunaan ja poltti heidät sinne.
Eräänä aamuna nuori herra löydettiin kuolleena kartanon oven edestä. Hänet vietiin käärinliinoissa hautaan, mutta seuraavana aamuna kirkkoon tullutta lukkaria kohtasi kolkko näky, kun ruumis seisoi nojallaan kirkon ovenpielessä. Ruumis haudattiin uudelleen, mutta taas ruumis palasi kirkon ovipieleen. Sama tapahtumasarja toistui pariin otteeseen. Lopulta ruumis muumioitui, ja kansa alkoi kutsua kirkon ovipielessä seisovaa ruumista ”Pitkäksi Pienaksi”.
Pertti Toukkari, Somero
Auranmaan Viikkolehti ja TS-Yhtymän lehdet kysyivät lukijoiltaan aave- ja kummitustarinoita pyhäinpäivän alla. Saimme kyselyyn kymmeniä vastauksia. Kiitos kaikille tarinan kertoneille.