Pidän itseäni aika rauhallisena ihmisenä. Tai no… rauhallinen taitaa olla väärä ilmaisu. Kiihtyvyysasteikkoni on alkuun hidas, mutta vauhtiin kun päästään, niin ehkä se kuin tehokas perheauto. Opettajan töissä tätä kuuluisaa malttia tarvitaan – ja sama peli jatkuu kotona vaimon ja tyttären kanssa. Perheenisältä vaaditaan malttia ja mielenrauhaa monessakin elämän yllättävässä käänteessä. Meillä on sen verran temperamenttista porukkaa kotona – hevosista lähtien – että siinä täytyy koittaa pitää oma mieli pakastimessa tai ainakin jääkaapin puolella.
Olen tajunnut vasta myöhemmin, että aikuisena oleminen on edelleenkin elämän opettelua. Kun on kuvitellut tietävänsä jo riittävästi, onkin tullut aika kääntää näkökulmia ja opettaa itselleen uusia tapoja suhtautua asioihin. Isällinen ja opettajamainen luontainen auktoriteetti eivät toimi ohjenuoranani enää, sillä olen oppinut valtavan määrän uusia tuulia ihmisten kohtaamisen suhteen, erityisesti pienten sielujen. Minulla ei yksinkertaisesti ole oikeutta auktoriteettiasemaani hyväksikäyttäen ajella toisten toiveiden, näkemysten ja itsetunnon yli. Sehän olisi kuin yliajo suojatiellä. Kuunteleminen on uusi auktoriteetti, kuten muotitermeillä voisi ilmaista. Kuuntelemisen avulla saavutetaan paljon parempia tuloksia ja vähemmän tallottuja itsetuntoja kuin armottomalla jyräämisellä ja kovaan ääneen komentamisella.
Kaikella on tietenkin paikkansa ja aikansa. Joskus saattaa olla paikallaan pieni murahduskin, mutta se tulee usein karjahdettua hieman vääristä syistä. Kun vaikuttimina ovat oma väsymys, syyllisyyden tunne tai stressi, tulee negatiivisesta reaktiivisuudesta usein sellainen nopea vastetoiminta, jota vastaan ei jaksa tai huomaa taistella. Jos pystyy tuolloin toimimaan toisin, tulee siitä hyvä mieli.
Olin juuri melkein viikon kipeä, mikä sattui tietenkin mahdollisimman huonoon aikaan. Ärsytysmittarista meinasi loppua asteikko ja kuumemittarista elohopeat. Ensimmäisenä siinä olivat kärsimässä läheiset. Onnistuin kuitenkin kääntämään pelin lopulta ympäri. Hoidin itseäni aktiivisesti, enkä antautunut miesflunssan kiukku- ja maailmanloppusatamaan. Tein kaikkeni ja sairastin silti. Tyydyin sitten vaan osaani, juttelin perheen kanssa ja lepäsin. Jätin Netflixin rauhaan ja vaan olin. Sairastaminen kunnolla vaatii myös hermoja.
Virheitä sattuu ja hermoja menee. Siitä seuraavien aitojen anteeksipyyntöjen ja omasta toiminnasta oppimisen pitäisi kuulua jokaisen pelikirjaan. Rohkea on se, joka uskaltaa kyseenalaistaa oman toimintansa!
toimituksen avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com