Olen Pyhäjärvi-instituutissa töissä. Ollut jo reilu kolme kuukautta. Kun ulkopaikkakuntalaisena tulee uuteen ympäristö- ja vesistöasioihin liittyvään työpaikkaan, niin täytyy jollain tavalla sisäistää työorganisaation lisäksi koko työkenttä. Pyhäjärvi-instituutin tilanteessa se käsittää ison osan lounaista Suomea, mutta jos alkuun pääsisi jotenkin perille edes Pyhäjärven ja Eurajoen valuma-alueista. Onhan moni työtehtäväni painottunut niille alueille.
Maastotöissä ojavesinäytteitä hakiessa kuulin, että ”tämän ojan vedet laskevat Pyhäjärveen”. Kahlatessani Eurajoessa siianpoikashaavinnoissa tiesin seisovani pitkälti Pyhäjärvestä tulevassa vedessä. Etätöissä pyörittelin Pyhäjärven vedenlaatudataa helpommin ymmärrettävään muotoon. Toimistolla työpisteeni seinällä on Pyhäjärven kalalajeja esittelevä juliste. Mutta se Pyhäjärvi – siitä en ollut nähnyt vilaustakaan koko kolmen kuukauden aikana.
Viimein jäät lähtivät ja työpalaverissa jaettiin järvinäytteenoton vuoroja. Pääsin mukaan ensimmäiselle. Sain ohjeeksi ottaa lämmintä vaatetta mukaan ja lukea näytteenoton ohjeistuksen etukäteen. Lämpimät vaatteet muistin, mutta ohjeistuksen unohdin. Näytteenottopäivän aamuna pakattiin autoon näytepulloja, kylmälaukkuja, suppiloita, saaveja, siivilöitä ja monenmoista muuta tavaraa ja lähdettiin kohti Pyhäjärveä. Ajoimme Pyhäjärven Järvipelastajien rantaan ja siinä se viimein oli – Pyhäjärvi. Tosin ehdin vain hiukan vilkaista sinne päin, kun taas oli vauhti päällä ja puettiin kelluntapukuja ja paukkuliivejä ja kannettiin tavaroita ja sidottiin niitä naruilla ja köysillä kiinni veneeseen. Viimein kaikki oli valmista ja Järvipelastajien kokenut kippari ohjasi veneen kohti ensimmäistä näytteenottopistettä. Sää oli aurinkoinen, mutta itätuuli toi kylmän viiman ja nostatti terävää aallokkoa. Istuin veneen ohjauspulpetin etupuolella ja pitelin kaksin käsin kiinni, että pysyin paikallani. Viimein kuitenkin näin esteettä järvenselän koko kauneudessaan. Aurinko kimalteli aallokossa, joka loisti kauniisti lyödessään laidan yli kylmää vettä suoraan kasvoilleni.
Teimme näytteenottopisteellä töitä työnjaon mukaisesti, jossa toinen nosti näytteenottimella (nimeltä Sormunen) vettä saaviin metrin välein viiden metrin syvyydelle asti. Toinen (minä) hoidin näytteiden pullotuksen ja kirjanpidon ja monta muuta pientä hommaa. Tarkkana sai olla, kun keikkuvassa veneessä kaatoi isosta pullosta kestävöintiainetta näytteen päälle näytepulloon. Muutenkin piti liikkua harkiten ja asemoida itsensä niin, että pysyi pystyssä, vaikka käsillä ei voinut pitää kiinni. Näytteitä otettiin muun muassa veden ravinnepitoisuuden ja happamuuden sekä planktonyhteisön koostumuksen selvittämiseksi.
Kun kaikki tarvittavat näytteet oli otettu, suunnattiin reipasta vauhtia seuraavaa näytepistettä kohti. Tämä toistui viisi kertaa, kunnes tultiin järven syvännekohtaan ja näytteitä otettiinkin 23 metrin syvyydestä asti. Niiden vesien nostaminen kävi jo kuntoilusta ja pullojakin oli enemmän, kun näytteistä analysoidaan myös esimerkiksi veden happipitoisuutta. Viimeisen neljän ”tavallisen” näytepisteen aikana tuuli tyyntyi ja menosta tuli leppoisampaa. Ehdin ihailla maisemia ja vesilintuja, joita pyrähteli ja ui siellä täällä.
Viimein tulimme takaisin rantaan ja purimme tavarat ja näytteet autoon. Se oli ollut noin viiden tunnin reissu. Alkoi olla jo nälkä ja lihaksiakin vähän väsytti pitkäkestoinen jumppa. Silti piti toimistolle tullessa katsoa kalenterista, milloin minulle osuisi seuraava järvinäytteenotto ja pääsisin takaisin Pyhäjärvelle. Oli se sentään vaan kivaa hommaa.
Anna Tuovinen
asiantuntija, Pyhäjärvi-instituutti