Olen löytänyt itseni haikailemasta vanhoja parempia aikoja useasti viimeisten vuosien aikana. Tuntuu, että mitä kiireisemmäksi elämä ja kehitys menee, sitä voimakkaammin haluan hidastaa ja tukeutua perinteisiin tapoihin toimia.
Asuimme perheen kanssa parakissa kaksi vuotta ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa. Asumuksesta puuttui oikeastaan vain se, että tilaa olisi pitänyt lämmittää tulella ja siinä olisi pitänyt myös valmistaa ruoka. Huussissa istuminen ei tuntunut vaikealta, vaan oikeastaan se oli tosi leppoisaa myös talvella. Liiallinen peseytyminen jäi pois ja iho alkoi lopulta voida paremmin eikä hien hajua joutunut pahasti haistelemaan. Ei tullut vettäkään läträttyä, kun kävi letkupesulla 15 asteen pakkasessa hevosten pesupaikalla. Tallissa taisi olla vain pari astetta pakkasta.
Ajattelen tuota aikaa lämmöllä.
Ennen harrastettiin töiden tekemistä. Iltaisinkin tehtiin puhdetöitä, kun päivän työt oli tehty. Työn tekemisen ja monitaituruuden arvostus oli aiemmin voimakkaampaa, mutta tietotaidon äärelle pääseminen on nykyään helpompaa. Olen koittanut opetella kaikenlaisia kädentaitoja ja ihailen niitä, jotka ovat mestaripajassa puuhaamassa kalvakan oppipoikatasoni yläpuolella. Nykyajan oppipoikatyökalu taitaa olla YouTube, josta moni ohjevideo on tullut katsottua. Ei viihdettä, vaan raakaa tietoa, joka piti ennen käydä oppimassa pajalla. Vanha aika – nykyaika: 1–1.
Kaikkein eniten kaipaan kuitenkin sitä, että ihmiset olisivat aidosti läsnä. Tavatessani ihmisiä, joudun jakamaan hetken tuttavan ja hänen kännykkänsä kanssa. Kylään ei enää mennä yllättäen piipahtamalla, jolloin myös koti ja elämä näyttäytyisi aidompana. Elämä ei ole kokoaikaisen glamourin ja upeiden otosten täyttämää, vaan se on arkea. Olisi hienoa sanoa, että vaimo ei nyt pääse puhelimeen, kun hän ei ole kotona. Soita myöhemmin uudelleen. Kuinka paljon enemmän aikaa meillä onkaan ollut ennen tätä loputonta viihdeinformaatiosotaa?
Olen ollut BookBeatin suurkuluttaja. Viime vuonna kuuntelin 65 kirjaa raksatouhujen keskellä. Nyt otin käsiini vanhan käyttöliittymän, jota kutsutaan edelleen kirjaksi. Sadan sivun jälkeen vanha tunne lukemisen tuomasta ajan häviämisestä on ottanut valtaansa. Kun luen, en keskity mihinkään muuhun kuin kirjaan. En aja samalla autoa tai tiskaa, vaan teen sitä yhtä asiaa. Sitä me ihmiset tarvitsemme. Yksi asia kerrallaan ja aivotkin kiittävät. Keskittymiskyky teki come-backin. Kuten myös kolumnivuoro.
toimituksen avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com