Jouduin henkilökohtaiseen kriisiin vuodenvaihteessa. Jos ei olisi mautonta vitsailla vakavalla asialla, voisin sanoa pyrkineeni ratkaisemaan kriisini suomalaiskansalliseen tapaan juomalla. Se ei ihan tarkalleen ottaen pidä edes paikkansa, mutta pakko on myöntää, että on siinä puoliksi totuuttakin. Juottolassa on tullut käytyä.
Olen monta kertaa kuullut sanottavan, että hyvä kun nuoret harrastavat, niin pysyvät erossa ongelmista. Nyt olen tullut huomaamaan, että sanonnalla viitataankin vanhempiin.
Minua kohdannut kriisi oli poikieni päätös laittaa hokkarit naulaan. En ole surrut edes lasten kotoa muuttoa yhtä paljon. Koiroverttina (somen uumenista eteen tullut termi) ihmisenä olen lasten muutettua pärjäillyt paijaamalla koiraksi itsensä identifioineita kissojani, pihavahtiamme kun ei läheisyys erityisemmin kiinnosta. Tyhjän pesän syndrooma ei siis vaivannut niin kauan kuin pojat pelasivat. Lauantaiset matsit tarjosivat paitsi perheen yhteistä tekemistä myös ihmisiä ympärille juuri siinä määrin, kuin koirovertti ihmisiä kaipaa.
Jääkiekkoilu on ollut perheemme elämäntapa. Lapset piirsivät ensimmäiset luistimen jäljet jäähän kolme–viisivuotiaina ja vanhempi poika aloitti kiekkoilun 8-vuotiaana. Viimeiset 15 vuotta ovat siis kuluneet jäähalleilla. Siihen ajanjaksoon mahtuu paljon muutakin kuin rahanmenoa, kuljettamista ja haisevia jäkiskamoja. On ollut iloja ja pettymyksiä, jännitystä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, huvittavia hetkiä, suututtavia sattumuksia, kaiken kaikkiaan tunteita laidasta laitaan. Tietysti myös makkaranpaistoa ja palelemista.
Kuluneet vuodet ovat olleet niin sanotusti täysiä ja elämänmakuisia. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä kysymys, että mitä sitten, kun pojat lopettavat. Vielä en kuitenkaan arvannut sen päivän koittavan, vaan joulukuussa kirjasin uuteen kalenteriini kaikki tulevat pelipäivät. Ne olivat minulle ikään kuin pyhiä, joiden tieltä kaikki muu sai väistää. Siellä ne nyt seisovat muistomerkkinä elämästä, joka jäi taakse. Ja jonka tilalle tuli pubivisat.
Tyhjällä tilalla on tapana täyttyä, niin nähtävästi myös ajalla. Kiekkoilu on kohdallani vaihtunut viihdepähkinän pureskeluun, vaikka viihdekysymyksissä aika hampaaton olenkin. Pelkästään viihteelle en sentään vielä ole ajautunut, vaikka viimeisten kuukausien aikana olen juossut baarissa jo siinä määrin, että lapsilta on tullut ”paheksuntaa”. Mutta lapsilla ei ole varaa paheksua. Heidän syytänsähän se on, että minulla on nyt aikaa joutua hunningolle.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi