Hyvää Kalevalan päivää! Päivän nimi tulee Elias Lönnrotin kansanrunoista kokoamasta ja osin itse kirjoittamasta runoteoksesta, jonka pohjana olivat Vienan Karjalasta eli alueelta Laatokasta pohjoiseen kerätyt runot. Runojen toisintoja osattiin toki laajalti itäisessä Suomessa, koko nykyisen itärajan takaisella alueella.
Onko Kalevala siis vain itäinen?
Kerääjät eivät koonneet runoja Länsi-Suomessa, koska ”kalevalaisista” runoista ei löytynyt lännessä suoria merkkejä. On päivänselvää, että läntisessä Suomessa on ollut suullinen kansanperinteensä. Mitä siis oli tapahtunut?
Perinteen nujertamisen aika
Luterilainen kirkko hävitti aktiivisesti kansanomaista suullista traditiota Länsi-Suomesta 1600-luvun alkaessa. Koska runot ja laulut olivat sosiaalista perinnettä, oli nopeaa ja tehokasta kieltää ne juhlissa. Papit valvoivat kieltoa. Idässä ortodoksinen kirkko suhtautui sallivammin kansanuskon menoihin.
Kirkko pyrki kitkemään kaiken kansanomaisen, ei-kristillisen, juuriaan myöten. Tuho koski myös perinteisiä tapoja. Se mitä säilyi, säilyi perinteelle tyypillisen joustavuuden takia: perinteen hahmot korvattiin Jeesuksella ja Marialla.
Ei laulu siis lännessä loppunut, vaan muuntui. Kansan suussa ei-kristillisen ja kristillisen yhteensulautuminen näkyy vaikkapa kalevalamittaisissa Piispa Henrikin surmavirressä 1200–1300-luvulta ja Elinan surmarunossa 1400–1500-luvulta. Koska kalevalamitta ei ole millään muotoa helppo, nivominen ei tekemällä tehden onnistunut, muunnosrunojen mitta on ontuvaa ja kömpelöä. Ontuvia runojalkoja on myös runoilevien pappien 1600–1700-luvun kalevalaisen mitan yritelmissä.
Myös hiljaksiin edistynyt lukutaito ja kirjallinen tieto vaikutti. Painettu alkoi syrjäyttää muistinvaraista. Niinpä kävi, että kun kerääjät olivat liikkeellä 1800-luvulla, vanhamittainen epiikka ja runous oli jo lähes kokonaan hävinnyt Länsi-Suomesta. Jäljellä oli loitsuja ja lasten elämänpiirin runoutta kuten loruja, kehtolauluja ja hokemia.
Jotain jäi talteen
Läntistä kansanrunotraditiota tutkinut Marjut Paulaharju toteaa, että nykyään vallitsee kansanrunoudentutkimuksen alalla käsitys, että Kalevalan runot sisältävät sekä itäistä että läntistä runoperinnettä. Kerääjät saivat aarteiston talteen Vienasta, mutta mikään ei tue ajatusta, että runot olisivat olleet rajatusti itäistä perinnettä.
Kerääjät olivat liian myöhään liikkeellä, vaikka aikansa muodikkaalla asialla olivatkin. Idästä saatiin talteen äärettömän runsaasta traditiosta vain osa, ja silti valtava aineisto.
Mainiossa kirjassaan Länsi-Suomen kansanrunous – uskomusten, runojen ja tarinoiden jäljillä (SKS 2014) Paulaharju kirjoittaa, että kansanrunouden kerääjien huomio oli Vienassa, Karjalassa ja Inkerissä pitkään Kalevalan ilmestymisen jälkeen. Länsi-Suomesta ei katsottu löytyvän arvokasta kerättävää. Keruutyö oli aivan uutta, eikä osattu etsiä kuin tietynmuotoista, kertovaa ja lyyristä laulettua runoa. Vasta 1850-luvulla ensimmäiset kerääjät päättivät kokeilla löytyisikö sittenkin jotain. Nämä matkat olivat käännekohta ja länsisuomalainen kansanrunous ”löydettiin” ja kerättiin mitä talteen saatiin. Tarinavaarit ja muistajamummot olivat aarreaittoja.
Loitsuissa, loruissa ja sananlaskuissa vanha runomitta säilyi myös Länsi-Suomessa. Nehän olivat perinnettä, jota käytettiin juhlien ulkopuolella. Loru ”lennä, lennä leppäkerttu”, alkujaan onnen etsintään liittyvä loitsu, on kalevalamittainen, kuten ovat Oli ennen Onnimanni ja Tuu tuu tupakkarulla.
Kahden kulttuurin alue
1800-luvulla ja pitkälle 1900-lukuakin Suomi oli kahden kulttuurisesti hyvin erilaisen alueen, itäisen ja läntisen maa.
Marjut Paulaharju on todennut, että länsisuomalaiset uudemman vaiheen kansanrunot kertovat pitkästä läntiseen kulttuuripiiriin kuulumisesta. Ajatukset, muodit ja vaikutteet tulivat lännestä ja levisivät kohti itää. Sellaisia olivat runojen katoliseen keskiaikaan ja kristinuskoon viittaavat aihelmat ja erilaiset balladinomaiset teemat. Nyt Suomena tuntemassamme kulttuurialueen suullinen traditio oli muutoksessa.
Nuo uudemmat, loppusoinnulliset kansanlaulut ja luterilaiset virret olivat jo 1800-luvun puolessavälissä lännessä suositumpia kuin vanhakantaiset laulut. Se oli aikaa, jolloin oli siis käynnissä kansanrunojen massiivinen tallennustyö.
”Minä tulin viidakosta..”
Elävä perinne on muuntuvaa. Myös kalevalainen mitta on elävää, juurevaa ja syvällä korvassa hyvältä tuntuvaa, vaikka sitä ei aina edes tunnista. Mikään menneisyyden ilmiö ei kalevalainen mitta ole.
Ajan musiikissa sitä käytetään ja miksei käytettäisi. Eppu Normaalin Nyt reppu jupiset toimii sillä, samoin Tuomari Nurmion Kurjuuden kuningas ja Freemanin Ajetaan me tandemilla sisältävät nelipolvisia trokeesäkeitä.
Biiseissä käytetään paljon alkusointua ja mainokset saavat painokkuutta alkusoinnusta. Alkusointu on tyypillistä suomalaiselle kansanrunolle ja suomalais-ugrilaisille kielille – ei siis loppusointu, joka on indoeurooppalaisten kielten tuontitavaraa.
Joka alueella ja kunnalla on oma murteensa ja suomen sävynsä. Heli Laaksosen runojen vakkasuomalaisuus on elävä näyte läntisen murteen ilmaisuvoimasta. Kieli kannattelee perinnettä.
Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää vietetään 28. helmikuuta. Tälle päivälle päiväsi Elias Lönnrot vuonna 1835 esipuheensa ensimmäiseen Kalevalaan, joka tunnetaan myös Vanhana Kalevalana.