Auranmaan Viikkolehden levikkialueella on monta sydämessäni ilona tuntuvaa paikkaa ja asiaa. Varhaisin on muisto Yläneeltä.
Kerran lähtivät isä ja äiti ja äidin ystävä Salme suolle noukkimaan lakkoja. Me lapset jäimme taloon, joka oli Salmen koti. Jännitti, kun en tuntenut ketään. Talon lapset olivat niitä reippaita maalaislapsia, joita seikkailee Astrid Lindgrenin Melukylä-kirjoissa ja Isosisko teki voileipiä. Ruisleipä oli ihanaa, paistettu talon omassa uunissa. Isosisko laittoi ison tuvan hyllyssä olevan pienen, kellertävänvalkean muovikuorisen levysoittimen levylautaselle pyörimään pienen levyn: Katso kenguru loikkaa. Sitä ihanuutta ja ihmettä! Ihka oikea lastenlevy! Hypimme ja tanssimme. Sain myös laittaa levyn itse soimaan ja pyöritin Kengurun ehkä 50 kertaa. Kunnes Isosisko puuttui asiaan.
Salme oli ilmiömäinen tarinankertoja. Meille tarvittiin mattoja. Salme, äitini ja minä istuimme monta keväistä sunnuntaita leikkaamassa ja repimässä matonkuteita. Oli 1960-luvun loppupuoli. Samalla Salme kertoi ihanaa tarinaa, joka jatkui ja jatkui. Tarinassa oli mutkikkaita käänteitä ja jännittäviä henkilöitä kuten pitkähiuksinen tyttö. Minullakin oli pitkät hiukset.
Tarinan nimi oli Peyton Place ja tyttö oli Allison. Ja oli poika nimeltä Rodney, ja oli kaunis Betty ja oli Tim ja Ed. Eli, no, vähän kuin Viisikot aikuisina. Televisiosarjaa ei meillä seurattu, koska iltaisin nukuttiin. Kun tarina päättyi – sarja päättyi – anelin Salmea kertomaan lisää. Keksi vaikka itse!
Tuorein ja yhtä väkevä minulle tärkeä asia liittyy suohon, Kurjenrahkaan. Ystäväni Riitta Attila on luontokuvaaja ja suon hyvinvointivaikutusten tutkija, joka lähtee suolle aina kun mahdollista. Riitta kuvaa usvaista maisemaa ja pienistä pienimpiä yksityiskohtia, ja liittää kuvia päällekkäin, jolloin niistä tulee jotain syvältä koskettavaa.
Katsoimme juuri ennen joulua hänen Kurjenrahka-kuviaan, jotka lähtevät Odenthaliin, Saksaan. Riitan suokuvat ovat yhtä aikaan realistisia ja maagisia. Sellainen on suokin, ja kerroksellinen se on kuten on ihmisenä oleminen. Arastelen suolla, mutta Riitan seurassa rohkaistuin. Suo on lohduttava, se imee surut ja murhemietteet. Suon tuoksut virkistävät nenää ja aivoja, happi on hyvää hengittää. Suolla oleminen on myös kovin fyysistä. Suolla kävelemisessä ihminen tarvitsee koko ruumiinsa lihaksia ja suolla kaikki aistit tekevät töitä. Ja nyt se ihmeellinen hyvinvointikeskus on tuossa työpaikan kupeessa.
Olen seurassanne syksyyn. On ilo tehdä töitä ympäristössä, josta Aurajoki alkaa.
toimittaja
Taina Saarinen
taina.saarinen@avl.fi