MARTTILA. Suomen rajanaapurin sotilaallisen kyvykkyyden voi everstiluutnantti evp. Joni Lindemanin mukaan kiteyttää toteamalla, ettei Venäjä ole niin vahva kuin pelkäämme eikä niin heikko kuin toivomme.
Lindeman aloittaa Venäjän sotakoneistoon syventymisen kertomalla Neuvostoliitosta, jolla oli määrällisesti mitattuna maailman mahtavin armeija. Siinä palveli 5,5 miljoonaa sotilasta, reserviläisiä oli lähes 36 miljoonaa ja voimapoliittinen pelote nojasi 45 000 ydinkärkeen.
Maan taloudellisiin resursseihin nähden armeija oli kohtuuttoman suuri. Osaltaan asevoimien ylläpitoa vaikeutti se, että lähes kaikki yksilöt olivat tottuneet korruptioon.
Maassa vallitsi yleisesti hyväksytty tapa vetää välistä ja saada tällä tavoin kaivattua lisäansiota. Merkittävänä motivaatiota laskevana tekijänä Lindeman pitää myös puna-armeijan simputuskulttuuria.
Neuvostoliiton hajottua Venäjällä käynnistettiin useita perättäisiä asevoimien uudistusohjelmia. Järjestelmän tehostamisyritykset johtivat kuitenkin siihen, että uudistaja toisensa jälkeen joutui epäsuosioon.
Ensimmäisen kerran Venäjän presidentiksi vuonna 2000 päässeen Vladimir Putinin keskeisenä tavoitteena on kotimaansa suurvalta-aseman palauttaminen sotilaalliseen voimaan ja ydinaseisiin turvaten. Hiljalleen kehitystä on tapahtunut, joskaan korruptiota ja tapaa kertoa säännösteltyä totuutta ei kyetty kitkemään.
Menestys konflikteissa sokaisi
Viime vuosikymmeninä Venäjä on kartuttanut sotilaallista kokemustaan konflikteissa, joissa sillä on ollut poliittisia päämääriä ja heikkoja vastustajia. Se on kahakoinut Transnistriassa 1992, Tsetseniassa 1994–97 sekä 1999–2009, Dagestanissa 1999, Georgiassa 2008, Ingušiassa 2007–15 ja Syyriassa 2015–16. Ukrainassa Venäjä on sotinut vuodesta 2014 lähtien.
Konfliktien myötä Venäjällä on opittu luottamaan, että sotilaallisella voimankäytöllä voi saavuttaa mieluisia kehityskulkuja. Samalla Venäjällä on lujittunut ajatusmalli, jonka mukaan se ei sodi mitään maata, vaan rikollisjoukkoja, terroristeja tai fasisteja vastaan.
Niinpä ei ole ihmeellistä, että Putin nimittää helmikuussa 2022 laajentamaansa Ukrainan sotaa sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi ja vastustajiaan fasisteiksi.
Menestys aiemmissa konflikteissa ja valheellinen tiedustelutieto olivat Lindemanin havaintojen perusteella saaneet Putinin uskomaan, että paraatimarssi Kiovaan olisi mahdollinen. Keskeiseksi Putinin virheeksi ja Ukrainan onneksi Lindeman toteaa sen, että Venäjä hyökkäsi liian pienin joukoin ja liian monesta suunnasta.
Varastoissa riittää vanhaa rautaa
Pari vuotta sitten puolustushallinnosta eläkkeelle jääneen Joni Lindemanin mielestä näyttää siltä, että Venäjän asevoimien terävin kärki ja moderneimmat aseet on kulutettu loppuun.
Länsimaisten mikrosirujen, kuulalaakereiden ja komponenttien puuttuessa maan aseteollisuus ei kykene tekemään yhtä tehokkaita järjestelmiä kuin vielä muutama vuosi sitten. Venäjä on kääntynyt teknologia-asioissa Kiinan puoleen, joka ei toistaiseksi ole lähtenyt täysin purjein kosiskelijan kelkkaan.
Paremman puutteessa venäläiset ovat ryhtyneet viemään rintamalle 60–70 vuotta vanhoja T-54 ja T-55 -panssarivaunuja. Vanhat vaunut ovat helppoja maaleja moderneille aseille, mutta niiden loputon määrä voi aiheuttaa ukrainalaisille harmaita hiuksia.
– Vaikka vanhoja tankkeja ammuttaisiin ja tuhottaisiin putket punaisina, aina joku pääsee läpi, Lindeman selittää.
Hänen mielestään lännen tulisi tukea Ukrainaa paljon nykyistä ponnekkaammin, jottei lopputuloksena olisi Venäjän painostuksen edessä tehty rauha.
Sen myötä edessä olisi jäätynyt konflikti ja leimahtaminen uudelleen liekkeihin viimeistään joidenkin vuosikymmenten päästä.
