Pohjois-Euroopan korkein vuori Galdhøpiggen Norjassa on korkeimmillaan 2 469 metriä merenpinnan yläpuolella. Toiset saattavat tyytyä ihastelemaan sitä vain juurelta, mutta Jere Lehtinen, Rami Kuusinen ja Mikko Salmi voivat sanoa ihailleensa samaa maisemaa myös korkeuksista.
Kuusinen ja Salmi ovat harrastaneet vuorikiipeilyä lähes 20 vuotta, 2000-luvun alusta alkaen. Lehtinen liittyi porukkaan vuonna 2019.
– Ihan ensi alkuun se lähti varmaankin siitä, kun isän kanssa joskus 1980-luvulla käytiin Pohjois-Norjassa ja silloin katselin vuoria, että tuonne olisi hienoa päästä, Salmi muistelee.
Suunnitelma laitettiin täytäntöön 2002.
– En enää edes muista, häristikö Rami minut vai minä Ramin mukaan, että lähdetään nyt, Salmi kertoo.
– Se oli sellainen hullu päähänpisto. Silloin lähinnä ajeltiin ympäri Pohjois-Norjaa, josko näkyisi jotain mielenkiintoisia vuoria. Niiden juurelle auto seis ja lähdettiin kiipeämään, Kuusinen naurahtaa.
Harrastuksen alkuvuosina mukana oli usein myös laitesukellusvarusteet. Liikkeellä on oltu myös vaihtelevalla porukalla, mutta Salmi ja Kuusinen ovat olleet mukana jokaisella reissulla.
– Lehtinen on aloittanut harrastuksen meitä myöhemmin ja on joukon juniori, kolmatta vuotta nyt mukana ja joka vuosi entistä innokkaampi, Salmi sanoo.
– Rami pyysi minua silloin mukaan Kuusamon Karhunkierrokselle. Pari päivää ennen lähtöä Karhunkierros vaihtuikin Pohjois-Norjan vuoriksi, Lehtinen naurahtaa muistellessaan kolmikon ensimmäistä yhteistä reissua kolme vuotta sitten.
Moni asia on muuttunut harrastuksen alkuvuosista, etenkin 2000-luvun alkupuolelta.
– Ei siihen aikaan juuri ollut itsesuojeluvaistoa, eikä välttämättä niin varusteitakaan, Kuusinen muistelee ensimmäisiä vuorikiipeilyitä.
Harrastuksessa on riskinsä, sen tiedostavat kaikki kolme. Tätä nykyä kolmikko esimerkiksi suunnittelee reissunsa tarkemmin ja lukee muiden kiipeilijöiden reittiselostuksia ja -kertomuksia sekä seuraa säätilannetta. Kunnon kohotuksen kolmikko aloittaa hyvissä ajoin ennen reissua pitkillä kävelyillä rinkan kanssa.
– Salmi lukee paljonkin muiden matkakertomuksia, mutta ollaan huomattu niissä sama kuin säätiedotteissa, että aina ei ihan sokeasti kannata luottaa siihen, mitä muut ovat kirjoittaneet. Jäät, kivivyöryt ja lumi muuttavat vuorta koko ajan, Lehtinen ja Kuusinen kuvailevat.
– Sellainen mututuntuma on alkanut kehittyä, että jos esimerkiksi kelien puolesta tuntuu siltä, että tällä kertaa ei kannata lähteä yrittämään, osaamme lähteä myös pois, Salmi taas pohtii.
Riskien minimoimiseksi tehdään myös kiivetessä paljon. Energiaa pitää säästää nousun lisäksi alastuloon, joka saattaa olla yhtä haastavaa tai jopa haastavampaa kuin nouseminen.
Läheltä piti -tilanteita on vuosien varrella riittänyt. Usein Lehtinen, Kuusinen ja Salmi ovat vasta tilanteesta päästyään ymmärtäneet, kuinka lähellä vahinko on saattanut olla. Jäätikössä olevat railot, vuoristopurojen kosket ja pitkät, usein satojen metrien pystysuorat pudotukset tekevät vuorikiipeilystä välillä jopa vaarallista.
– Mikä nyt tulee päällimmäisenä mieleen, on vuoristopurot ja niiden ylitykset. Siinä on haastetta, sillä virta on tosi kova, kun jyrkkää rinnettä tulee valtava määrä vettä. Se vie pikkumiestä helposti. Niitä ylittäessä pääsee usein painokelvottomia sanoja, Kuusinen naurahtaa.
Huumori auttaa vaikeissakin tilanteissa. Tämän kesän reissulla Norjassa Kuusinen esimerkiksi astui railoon, mutta tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
– Itse mennään ensin, ja sitten huudetaan kaverille, ettei se niin paha ole, miltä näyttää, vaikka olisikin juuri niin paha. Kun huomaa, ettei mitään sattunutkaan, voi asialle nauraa, Kuusinen kuvailee.
Vaikka kiipeily on raskasta ja jyrkimmillä osuuksilla turvaudutaan välillä nelivetoon, palkinto odottaa huipulla. Lehtisen, Kuusisen ja Salmen mukaan tunne vuoren päällä on huikea.
– Kyllähän moni tykkää katsoa vuoria alhaalta päin ja ovathan ne hienoja niinkin. Ei sitä kuitenkaan osaa selittää sellaiselle, joka ei ole koskaan itse kiivennyt vuorelle, Salmi pohtii.
Joskus perillä voi odottaa myös pettymys. Salmi ja Kuusinen kiipesivät esimerkiksi vuonna 2020 Ruotsin korkeimmalle vuorelle Kebnekaiselle niin, että huipulla näkyvyys oli sumun vuoksi vain muutaman metrin ja maisemat jäivät näkemättä.
– Ei siinä ehkä silloin ihan sellaista kokonaisvaltaista täyttymystä saa, he pohtivat.
– Kauhee homma ja sitten ei näe mitään. Silloin se palkinto katsotaan rannekellosta. Ja onhan se aina hieno tunne, kun ylittää itsensä, Lehtinen miettii.
– Sitä ei näe valokuvista, Kuusinen summaa.
Valloittamisen tunnetta kolmikko lähtee hakemaan aina uudelleen, ja seuraavaa matkaa ja kohdetta aletaan joskus suunnitella jo kotimatkalla. Tietty huippu ja sen valloittaminen saattaa muodostua myös pakkomielteeksi, kuten miehet leikkimielisesti asian muotoilevat.
– Jiehkkevárrille olemme yrittäneet useamman kerran, mutta emme ole päässeet esimerkiksi lumivyöryn vaaran takia. Olisihan se ihan hieno vielä huiputtaa, Lehtinen hymyilee.
Matkoille on otettu mukaan myös niin sanottuja vierailevia tähtiä. Vuonna 2021 Lehtinen, Kuusinen ja Salmi lähtivät matkaan yhdessä Maija Anderssonin ja Lila Koiviston kanssa.
– Se oli siitä harvinainen reissu, ettei meillä aiemmin ole ollut kauniimman sukupuolen edustajia mukana. Lila ja Maija sopeutuivat upeasti porukkaan ja pärjäsivät kaikin puolin mahtavasti, Salmi kommentoi.
Andersson muistaa edelleen jännittäneensä matkaa, mutta myös odottaneensa sitä innolla. Kohteena joukolla oli tuolloin Norjan Holmbukttinden.
– Kiipeäminen rinkan kanssa oli paljon haastavampaa ja kuluttavampaa kuin osasin odottaa. Lumiraja toi helpotuksen. Jääraudoilla oli mahtavaa kiivetä. Kiipeämisessä on jotain pyhiinvaelluksen kaltaista, miten kukakin pyhyyden kokee ja ymmärtää, Andersson muistelee ajatuksiaan ja havaintojaan vuoren rinteellä.
Vaikka sumu peitti tuolloin parhaat näkymät huipulta, hän kertoo saavutuksen olleen ennen kokematon.
– Huipulle pääseminen oli mieletön tunne. Sumu ei lainkaan ollut hellittänyt, joten suurin kliimaksi matkan visuaalisesta hahmottamisesta jäi kokematta. Mutta kyllä sitä tunsi suurta onnistumista siitä, että saavutti jotain, mitä ei osannut ennalta edes kuvitella – omin jaloin, Andersson muistelee.
Lehtinen, Kuusinen ja Salmi kannustavatkin kaikkia halukkaita ainakin kokeilemaan vuorikiipeilyä, jos siihen löytyy yhtään mielenkiintoa.
– Ja meiltä saa kyllä vinkkejä, että mitä virheitä ei kannata tehdä, Lehtinen kertoo nauraen.
Kiipeilystä ja matkoilta jää muistoiksi sekä valokuvia että videoita. Kolmikko myös striimaa osan reissuistaan ystävilleen ja tutuilleen ryhmän Facebook-sivuilla Loimijoki DC presents ryhmä rämä maailmalla.
Videoita kolmikko kuvaa muun muassa itseensä kiinnittämillään Gopro-kameroilla ja dronella.
– Siinä testataan äitien verenpainelääkitys, Lehtinen heittää nauraen.
Hyvät kengät, kävelysauvat ja jäätiköille hakku ja jääraudat eli kiinnitettävät piikit ovat perusvarusteita, jotka lähtevät useimmiten mukaan. Leiriytymiseen vaaditaan lisäksi tietenkin teltat ja hyvät makuupussit sekä ruuanlaittovälineet.
Reissut suunnitellaan aina seuraavaksi kesäksi. Matkoja varten Kuusinen on ostanut jopa matkailuauton, jolla on kätevä lähteä esimerkiksi Pohjois-Norjaan.
– Kun varusteet on hankittu, ei tämä sen jälkeen ole kovin kallis harrastus. Halpaa ei kuitenkaan kannata ostaa, Kuusinen toteaa.
– Välillä se on aikamoista grammanviilaamista, että mitä ottaa mukaan ja mitä jättää kotiin, Lehtinen kertoo.
Huippujen valloitus jatkuu niin kauan kuin miesten kunto ja terveys antaa myöden. Pohjois-Norja pitänee pintansa kolmikon suosikkikohteena, eivätkä he edes halaja maailman korkeimmille huipuille.
– Norja on siitä hieno maa, että siellä on Suomen jokaisenoikeuksia vastaavat oikeudet kulkea ja kiivetä, Lehtinen sanoo.
Entäpä maailman korkeimpien huippujen valloittaminen?
– Euroopan korkeimmalla huipulla, Kaukasus-vuorten Elbruksella (5 642m) on jo käyty ja Afrikan Kilimanjarokin (5 895m) voisi olla vielä suhteellisen helppo, mutta sen jälkeen vuoret alkavat olla jo niin korkeita ja siihen vaadittaisiin myös aikaa ja rahaa ihan eri tavalla, Lehtinen ja Kuusinen vastaavat.
Teksti: Oona Tepponen.