Minä olen aina unelmoinut. Pienenä poikana unelmoin lentämisestä. Näin siihen liittyviä uniakin. Pienen pojan usko siihen, että voi halutessaan alkaa leijuttamaan itseään kohti pilviunelmia, oli yllättävänkin voimakas. Moni psykologi voisi tehdä tiukkaa analyysiä asiasta, mutta olen myös lennokkaasti ohittanut ajatuksen siitä, että kevyt lentämishaave olisi tehnyt minusta jotenkin kieromman sielun. Sen sijaan olen elämässäni koittanut toteuttaa lentämistä eri tasoilla. Olen lentänyt perseelleni monet kerrat, mutta siivet ovat olleet sen verran vahvat, että ne ovat kannatelleet minua riittävästi. Lentämisyrityksistä hauskimmat ovat varmasti olleet liitovarjoilu vuorelta alas Alpeilla, benjihyppy huojuvalta sillalta rotkoon Uudessa-Seelannissa, canyoning Sloveniassa ja Black water rafting, sekin Uudessa-Seelannissa. Kaikkea hullua en edes muista, mutta mikään niistä ei jättänyt minua leijumaan ilmaan, sillä aina tulin takaisin maan kamaralle, joskin hieman adrenaliinista tärisevin jaloin.
Kymmenet reissut Eurooppaan ja kaksi maailmanympärimatkaa olivat myös ”lentoyrityksiä”, sillä maileja kertyi niskaan ja bonuskorteille kiitettävästi. Muistan saaneeni jonkinlaisen ahaa-elämyksen Nepalissa, pienessä Chitwanin kylässä, johon olin asettunut päästäkseni bongaamaan tiikereitä Intian ja Nepalin rajamaastossa olevissa viidakoissa. Multikeltainen auringonlasku hiveli silmiäni, lämmin tuuli kuiskaili kasvoilleni ja kirjoitin kirjettä kotiin. Huomasin, että kaikki, mitä etsin maailmalta, vuorilta ja rotkoista, oli oikeasti sisälläni, koko ajan edessäni. Unelmani oli olla onnellinen ja se syntyi hetkissä. Olin etsinyt niitä hetkiä maailman eri kolkista, adrenaliinista, olutpullosta ja biletyksestä, yhden illan viehätyksistä ja vauhdista. Vaikka olin aina osannut myös pysähtyä kauneuden äärelle, vauhtia oli aika paljon.
Suomalainen, mielestäni idioottimainen sananlasku kertoo, että kel onni on, se onnen kätkeköön. Onnea ei todellakaan kuulu kätkeä ja sitä kuuluu juhlistaa päivittäin. Unelmani on nykyään, että osaan olla. Olla vaan ja hengittää. Lentää matalalla nautiskellen.
Olemme päättäneet bändimme keikat 25 vuotta Don Huonojen biisiin Hyvää yötä ja huomenta. Joka kerta, kun laulan ”jos sulla kerran on, taskussa se suuri unelma, niin tämä hetki jää ja vain se, mitä teet nyt, on tärkeää”, tajuan ainakin hetkellisesti, että unelmia kuuluu elää, ei haaveilla.
Istun kirjoittamassa tätä hieman kosteilla portailla sateen jälkeen. En haaveile nyt lentämisestä enkä oikeastaan mistään muustakaan. Tässä on hyvä näin.
toimituksen avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com