Olen alkanut vältellä asfalttia. Tosin vain silloin, kun olen liikkeellä pyörällä. Soratiet ovat usein niin huonossa kunnossa, ettei niitä viitsi autolla ryttyyttää, mutta fillarilla kuoppien väistely onnistuu paremmin. Olen viimeisen kuukauden aikana yhdistänyt pyöräilijöiden kaksi tuoreinta villitystä: soratie- ja sähköpyöräilyn.
Sain kipeytyneestä polvesta puolitoista kuukautta sitten tekosyyn hankkia sähköavusteinen pyörä. Takana on reilut tuhat kilometriä, suureksi osaksi pitkin Varsinais-Suomen maaseutua ja sen sorateitä, välillä poluillakin. Kun tarvittaessa sähkön saa avittamaan, matkat ovat pidentyneet. On mukava tutkia kauempana kotoa pieniä sorateitä, joita en ole tavallisella fillarilla tullut tutkineeksi.
Tämä teksti ei kuitenkaan ole rakkaudentunnustus sen enempää tavalliselle kuin sähköavusteisellakaan polkupyörälle, vaan varsinaissuomalaiselle maaseudulle, joka näyttäytyy aidoimmillaan siellä, missä eivät asfalttikoneet eivät ole jyllänneet.
Vaikka olen kovasti kesäihminen ja muut vuodenajat voisi minusta kokonaan lakkauttaa, on pakko myöntää, että komea ruska, puidun viljapellon tai vastakynnetyn pellon tuoksu ovat aivan mahtavia. Koska sorateillä liikennettä on vähän, hevoset ja lehmät pysähtyvät uteliaina tuijottamaan ohi ajavaa fillaristia. Hauska on myös sangen yleinen tapa morjenstaa vastaantulijaa. Jos joku tulee sorateillä vastaan, se on todennäköisesti tuttu.
Kun liikkeelle lähtee vasta hämärän koittaessa, on retkessä aivan omanlaisensa, vähän jännäkin tunnelma.
Oma lukunsa ovat sorateiden varsilla olevat talot, joista jokainen on omanlaisensa. Usein pihat ovat hyvin hoidettuja ja nurmikot ajettuja. Vanhat rakennukset ovat kauniisti punamullan peittämiä ja hyvässä ryhdissä.
Välillä näkee kuitenkin myös rakennuksia, jotka varsinkin hämärässä mielellään ohittaa nopeasti, sillä ulkonäöstä päätellen ne ovat kummitusten koteja. Aika pääsee valitettavasti tekemään tuhojaan monessa muussakin rakennuksessa kuin vain Ordenojalla Khronoksen kodissa.
Varsinais-Suomen maaseutu – tai maaseutu yleensä – on jotakin, jonka elinvoiman pitäisi olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Vaikka sen arvostus on viime aikoina noussut, tuntuu ettei maaseudun arvoa ja sen hyvää tekevää vaikutusta vieläkään ymmärretä siellä, missä ihmiset ilmaisevat huolensa istumalla keskellä kaupungin valtaväylää.
Olisi varmasti paikallaan, että pääministeri pakkaisi kotimaiseen merkkireppuunsa termoskannun ja retkieväät ja lähtisi maaseuturetkelle. Tai vaikka varsinaissuomalaisen paikallislehden päätoimittajan kanssa pyöräretkelle. Sellainen voisi näyttää maisemia, jotka saavat tamperelaisenkin huokaisemaan ihastuksesta.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi