Päädyimme hankkimaan remontoitavaksi vanhan mummulani, joka on 1950–luvulla rakennettu rintamamiestalo, täynnä purua ja höttöistä uretaanivaahtoa. Jälkimmäinen kuulostaa hieman kummalliselta, mutta luepa vaan eteenpäin tätä remonttiavautumista, niin aukeaa sekin seikka.
Remontoinnin alussa vauhti on tietenkin kova. Ensimmäisiin talkoisiin tulee porukkaa mielellään ja suklaapatukat maistuvat tauolla kevyeen rupatteluun sekoittuen. Tuohon tulee keittiö ja tästä rukin pyörästä saa tehtyä vaikka omaperäisen ruokapöydän valaisimen.
Toisiin talkoisiin ei meinaa saada porukkaa edes enää kaljan voimalla. Joku ystävistäni totesikin, että paras tapa päästä ystävistä eroon, on remontoiminen ja jatkuvat talkoot. Toisaalta olen kyllä itse viettänyt aikaa useammankin sudin ja lapion varressa ihan oman kodin ulkopuolella. Ehkäpä se näkyy sitten jossain kohtaa.
Minusta on ollut hauska seurata kavereiden remonttien etenemistä ja jutustelu puuhailun lomassa kääntyy moniin mielenkiintoisiin suuntiin. Elämän tarkoituskin on melkein löytynyt, mutta sitten ovat vaan olleet jo lihakset niin kipeät, että se etsintä jatkuu edelleen.
Alun hurjan remonttitahdin aiheuttamat lihaskolotukset häipyvät hiljalleen ja raksakuntosalitreeni alkaa tuottaa tulosta. Henkinen kunto mitataankin sitten seuraavaksi. Kun seinän purun yhteydessä vaakalaudoituksesta löytyy sisäpuolelta valtavia valkoisia läikkiä, alkaa tuskan hiki valua ohimoille. Sen rautakankihien lisäksi.
Hometta, ei p#¤%#!e! Mutta ei. Sehän on jonkun helppoheikin pappalle aikanaan myymää uretaanieristystä, jota pursotettiin seiniin tekemällä ulkopuolelta reikiä seinään ja sinne sitä sitten purun sekaan tuupattiin. Hyödytöntä kuin munkin munat, mutta pääsipä peläyttämään. Raavitaan siis pois se, mikä ei lumisateena tipu lattialle.
Pois pitänee raapia myös liialliset aikataulusuunnitelmat, vaikkakin kaikkea pitäisi nyt yhtä aikaa kartoittaa. Millainen ovi, mihin tulee lisäikkuna, millainen lattia, mitkä puut kannattaa kaataa nyt, kellarin eristys vai ei ja pitäähän sitä tietää mitä teelaatua ottaa raksalle, kun kahvia en juo. Silti, vaikka mieli ja keho tuntuvat olevan kuin gladiaattorikisan jäljiltä, on kaikki kuitenkin mukavaa. Seinälautojen repiminen ja purun lapiointi on vaan jotenkin terapeuttista ja suloista. Eiköhän tästä tule hyvä. Mutta mukava on välillä päästä juttukeikallekin.
Toimituksen
avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com