Alue- ja kuntavaalien vaalikampanjat käytiin pitkälti eduskunnan voimasuhteiden mukaan. Myös tulos oli sellainen. Oppositiopuolueet lisäsivät kannatustaan ja hallituspuolueet saivat muistutuksen siitä, ettei säästäminen ole suosiossa. Ei varsinkaan silloin, jos rahaa samaan aikaan riittää epäsuosittuihin hankkeisiin kuten vaikkapa yksityisten terveysjättien taseiden vahvistamiseen.
Varsinkin SDP pyrki rakentamaan kuvaa, että kyseessä ovat eduskuntavaalien välivaalit, joilla mitataan hallituksen suosiota. Näin varmasti myös tapahtui. Ongelma on, että hallituspuolueilla on edelleen eduskunnassa enemmistö.
Monet aluevaltuustot ovat jo nyt olleet oppositiopuolueiden johtamia. Sotekeskuksen lupaaminen joka kuntaan tai hoitoon pääsyn vaatiminen viikossa on tyhjä lupaus, jos hallitus ei myönnä palveluiden parantamiseen rahaa. Aluevaaleissa äänestänyt saattaa pettyä demokratiaan, kun mikään ei muutukaan.
Kunnallispolitiikassa vaalien kehystäminen valtakunnanpolitiikalla on sekin nurinkurista. Kunnanvaltuustoissa päätetään paikallisista arjen asioista ja niissä puoluepolitiikan rooli voi olla pienikin – henkilösuhteiden ja kyläpolitikoinnin rooli taas suuri.
Hallituksen taival vaikeutuu. Kokoomuksessa on paljon väkeä, joiden mielestä hopea on häpeä ja perussuomalaisissa on taatusti hammaskiilteet kovilla. Tietysti on mahdollista, että hallitus muuttaa politiikkansa suuntaa piirun verran keskemmälle, mutta sen puolesta ei kannata vissypullon kokoista suurempaa vetoa lyödä.