Viime viikolla kauhisteltiin maan hallituksen päätöksiä kehysriihessä. Hallitus hakee tasapainoa. Kun ensimmäiset kaksi vuotta on kerrottu ettei rahaa ole ja köyhät on pantu kyykkyyn, nyt on tasapainon vuoksi siirrytty toiseen todellisuuteen, missä velka muuttuu saataviksi ja rahaa on – varsinkin niille, joilla sitä on jo ennestään.
Suomessa on siirrytty aikaan, missä puolueet ajavat vain omien äänestäjiensä asiaa. Kokoomus ajaa hyvin toimeentulevien asiaa, vasemmisto ajaa köyhien asiaa ja perussuomalaiset ajavat mitä tahansa asiaa kunhan voivat samalla kyrmyyttää maahanmuuttajia. Ruåtsalaisille käy kaikki, kunhan asiat hoidetaan myös på svenska.
Puolueista on tullut etujärjestöjä. Kokoomus on elinkeinoelämän keskusliiton puudeli ja demarit AY-liikkeen rakkikoira. Joskus takavuosina puolueet pyrkivät rakentamaan koko maata niin kuin oman maailmankuvansa mukaan parhaaksi näkivät.
Nyt kokonaisuutta ei ajattele kukaan ja päälle puhutaan paljon lööperiä. Esimerkiksi siitä, että yhteisöveron alennus maksaisi itsensä takaisin, kovin dynaaminen kun on. Niin uskoteltiin myös Kataisen hallituksen aikaan, kun veroa viimeksi alennettiin. Eipä ole taloudessa paljon dynamiikkaa näkynyt.
Vaan eipä kannata vasemmallakaan vaipua epätoivoon. Keväällä 2017 on eduskuntavaalit. Tämä hallitus tuskin jatkaa, joten kiikkulauta keinahtaa seuraavaksi vasemmalle ja on oikeiston vuoro pidellä hatustaan kiinni.
Meininki alkaa olla vähän kuin Ameriikan maalla. Se kuka on vallassa tekee oman maailmankuvansa mukaista politiikkaa ja vaalien jälkeen toisen laidan porukka purkaa edellisen kauden päätökset. Askel oikealle, askel vasemmalle, mutta ei yhtään eteen. Kuulostaa kännisen toilaltulta. Mitä tapahtui politiikan pistevoitoille, kun haetaan pelkkiä selkävoittoja?
Joku voi olla sitä mieltä, että on hyvä kun politiikka on palannut politiikkaan ja puolueet todellakin erottuvat toisistaan. Vähempikin riittäisi. Nykymeiningillä osa porukasta on koko ajan katsomossa. Ei näin pienellä kansalla, joka asuu Venäjän naapurissa, ole varaa kuppikuntiin.
Viime sotien kokemuksia mietittäessä on surtu sitä, että 1930–luvulla vallassa ollut Cajanderin hallitus ei ymmärtänyt ostaa tarpeeksi pyssyjä ja talvisodan alkaessa osalle sotilaista oli antaa pelkkä kokardi omaan karvalakkiin. Harvemmin muistetaan, että Cajanderin hallitus panosti vahvasti siihen, että niilläkin joilla meni huonosti, meni ainakin kohtuullisesti. Siksi Stalin koki karvaan pettymyksen, kun rintamalla ei ollutkaan vastassa hurraavia työläisiä vaan raivoisasti kotimaansa puolesta taistelevia suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi