Historia on armoton laji. Usein vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua selviää, miten joku tehtävässään onnistui. Moni aikanaan järkevältä tuntunut päätös osoittautuu myöhemmin täysiin mäntyyn menneeksi.
Aloitetaan Kekkosesta. Urkin presidenttikaudella varsin moni oli sitä mieltä, että itänaapurin kanssa kannattaa olla hyvää pataa. Jälkeen päin on käynyt selville, että jopa Neuvostoliitossa naureskeltiin sille, miten pitkälle jotkut suomalaiset poliitikot olivat valmiita nöyristelemään. Vähempikin olisi riittänyt. Sen vodkankin kanssa.
Paljon paremmin ei mennyt Tarja Halosella. Idänsuhteita olisi varmasti pystynyt hoitamaan niinkin, että olisi jättänyt Putinin kravatin oikomatta ja kädestä pitelemättä. Maamiinatkin piti mennä kieltämään. Sotahan näytti siihen aikaan perin vanhanaikaiselta, täysin älyttömältä puuhalta. Sitä se onkin, mutta niin vain Suomella on edelleen 1300 kilometriä yhteistä rajaa hyvin vanhanaikaisesti sotilaita – omia ja vastustajan – solkenaan tappavan valtion kanssa.
Sinisilmäisyyteen syyllistyttiin myös Fortumissa, missä Suomen sähköverkkojen myynnistä saadut rahat sijoitettiin Venäjälle ja Saksan kaasuputkiin. Ne miljardit jäivät sinne.
Siipeensä saivat pahemman kerran myös pääministeri Katainen vastuuministereineen salliessaan sähköverkkojen myynnin ulkomaisille pääomasijoittajille. Seurauksena oli sähkön siirtohinnan muuttuminen riistohinnaksi. Kaiken lisäksi Caruna vaatii nyt valtiolta jättikorvauksia, kun valvova viranomainen on sitä mieltä, että rajansa se on riistämiselläkin.
Riski pyörii, ettei historian tuomio ole Sanna Marinin hallituksellekaan kovin armollinen. Marinin hallituksen koronatoimet synnyttivät eksyneen sukupolven, joka ehti kasvaa pitkät tovit pelkkä luuri seuranaan. Ruotsissa taidettiin olla viisaampia.
Vasemmistohallituksen rahankäyttö oli niin holtitonta, että kansa pelästyi ja äänesti valtaan taatusti erilaiset vallanpitäjät. No, liikunta ainakin on lisääntynyt, sillä hallituksen päätavoitteena näyttäisi olevan duunareiden ja köyhien kyykyttäminen. Soteuudistus taas on niin susi, ettei kukaan tiedä, miten sitä pitäisi korjata.
Politiikassa on palattu päiväkotiasteelle. Päiväkodin pihallahan on usein keinulauta, joka heiluu äärestä toiseen, mutta on harvoin tasapainossa. Se kun vaatisi keinujien yhteispeliä.
Jälkiviisaus on helppo laji, mutta peiliin kannattaa katsoa. Voi vaikka oppia jotakin. Historia opettaisi, jos sitä joku kuuntelisi. Tärkeää olisi myös tunnistaa ja tunnustaa virheet, mikä on vaikea laji. Virheistä oppiminen on kuitenkin edellytys sille, ettei ainakaan samoja virheitä tehdä uudestaan.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi