Kävin vastikään terveystarkastuksessa. Ojensin automaattisesti käteni tervehdykseen astuessani hoitajan huoneeseen, mutta hän ei vastannutkaan kohteliaaseen eleeseen vaan totesi, ettei heillä kätellä. Ymmärrän tämän hyvin terveydenhuollossa, mutta miten onkaan muualla?
Kättely on ollut Suomessa kohtelias tapa tervehtiä uusia ja vanhoja, hieman vähemmän tuttuja ihmisiä. Eurooppalainen tapa juontaa juurensa jo antiikin Kreikasta. Ystävämme Googlen mukaan tosin alimmat sosiaaliluokat omaksuivat kättelyn tervehtimistapana vasta 1900-luvulla. Joka tapauksessa kättelyllä on vuosisatojen kuluessa osoitettu muun muassa uskollisuutta, luotettavuutta ja ystävällisyyttä.
Koronavuodet aiheuttivat kuitenkin sen, että eri kansalaispiireissä kehitettiin uusia kättelynormeja. Käyttöön otettiin muun muassa hygieeninen tapa, jossa tervehdittiin kyynärpäällä toisen kyynärpäätä hipaisten.
Omien havaintojeni mukaan ennen koronaa kovasti kasvussa ollut tervehtimistapa, halaaminen, sen sijaan loppui kuin kanan lento.
Myös Suomeen asti purjehtinut ranskalainen tervehdys – poskisuudelma – koki karvaan kohtalon. Tämä tuskin montakaan maamiestä haittaa, sillä frankkien tapa tuntuu näillä leveysasteilla usein vähintäänkin epämiellyttävältä.
Eräässä entisessä työpaikassani vierailin joitakin kertoja Brysselissä. Muistan edelleen, miten karsastin sikäläistä miesten tapaa tulla iholle asti tervehtimään. Ei kiitos! Suomalaisen reviirille ei ole astumista.
Toimittajan työssä koronakausi poiki sen, että ennen niin tuiki tavallinen nopea kättely uusia ihmisiä tavattaessa jäi hetkeksi historiaan. Nyt tuo tapa on taas ollut käytössä jo pitkään, mutta syksyn flunssakausi sai minut pähkäilemään, pitäisikö palata kyynärpäätaktiikkaan.
Koronan seurauksena ilmaan kun jäi kirjoittamaton laki, että sairaana ei toista ihmistä tervehditä kätellen.
Viikonloppuna kävin kirkossa, jonka ovella iloinen ovimies ojensi tassuaan tervehdykseen. Kotona aviomies on yskiä köhinyt lentsuaan jo pari viikkoa, joten vältyin vieraaseen käteen tarttumiselta todeten, että meillä on flunssaa.
Kirkon eteisessä vastassa kuitenkin jo seuraava ystävällisesti hymyilevä tervehtijä – tietysti taas käsi ojossa. En enää kehdannut toistaa lentsutarinaa vaan tartuin reippaasti ojennettuun käteen. Samalla mietin, mahdoinko nyt edistää basiliskojen elämää, sekä sitä, olenkohan ainoa ihminen, joka edelleen ajattelee kätellessään tautien leviämisen mahdollisuutta?
Etätervehdyksellä toivotan kuitenkin kaikille oikein tervettä uuden vuoden alkua.
toimittaja
Susanne Hiltunen
susanne.hiltunen@avl.fi