Kolmisen vuotta sitten sain vihdoin aikaiseksi laittaa lintulaudan. Ensimmäisenä vuonna asiakkaita kävi harvakseltaan, toisena vuonna jo vähän enemmän. Ja mikä lie lintujen puskaradio tai viidakkorumpu laulanut, kun tänä syksynä on saanut vähän väliä lisätä tarjottavaa.
Pääasiassa asiakkaat ovat olleet tiaisia. Yhdellä on töyhtö, toisella sininen tukka, aika monella keltainen paita. Joukossa on ollut myös jokunen hieman harmaampi, mutta niin vikkelä yksilö, että hetki meni sen selvittämiseen, minkä sortin tiaisia sitä ollaan. Varpusetkin ovat löytäneet ravintolaani, kuin myös närhikaksikko ja orava, jota olen joutunut hieman nuhtelemaan. Se kun on keksinyt tuppautua suoraan ”keittiöön”. Ja kuten arvata saattaa, orava ei piittaa nuhteistani tuon taivaallista. Mutta enpä minä oravallekaan henno porttikieltoa määrätä. Mukava senkin touhuja on seurata.
VOISIN tuijottaa lintulaudan vilskettä tuntikausia. Siinä on jotain hypnoottisen rauhoittavaa. Toisaalta tähän hypnoottiseen tuijotteluun on alkanut sekoittua myös suurta surua. Surua ihmisen kyltymättömästä ahneudesta. Nimittäin kun katson lintuja, jotka ovat vähäisiin antimiini tyytyväisiä, en voi välttyä kysymästä, miksi ihmiselle ei riitä mikään. Linnut tekevät pesänsä kuten esi-isänsä sata tai tuhat vuotta sitten, jos vain ihmisen jäljiltä vielä on jäljellä jokin paikka, jonne pesä kannattaa tehdä. Linnut eivät myöskään vaadi sataa eri sorttia tarjottavaa, terassia ”ravintolansa” ympärille, kylpytynnyriä, tunnelmavaloja tai lämmitettyjä orsia. Ja silti ne uskoakseni ovat vapaampia huolista ja murheista kuin me ihmiset.
OLEMME saavuttaneet monia asioita, joista emme suostu luopumaan, vaikka näemme jatkuvasti kasvavien tarpeittemme aiheuttaman tuhon. Hamuamme aina vain lisää. Kiistämme ja kiellämme, hyökkäämme kimppuun, kun kuluttamiseen ja mässäilyyn perustuvaa elämäntapamme kyseenalaistetaan. Luotamme sokeasti siihen, että uuden teknologian turvin kulutusjuhlat voivat jatkua loputtomiin. Pidämme kiinni uskosta ihmisen ylivertaisuuteen ja tavaran tuomaan onneen, vaikka nekin, joilla jo on kaikki mahdollinen, käyvät aina vain vihaisemmiksi.
Kun koko kansan rakastamasta miljonäärimaitopojastakin on tullut kärttyinen ja vahingoniloinen lällättäjä ja epäluulon lietsoja, voisi kai todeta, ettei mikään mammona tuo onnea. Mutta sitä odotellessa, että vihdoin ymmärtäisimme vähemmänkin riittävän, täytyy kai hakea lohtua maailmantuskaan lintulaudan visertäjistä.
toimittaja (opintovapaalla)
Marika Timonen
maika.timonen@gmail.com