MARTTILA. Krusifiksit ovat rajuja, mutta Marttilan kirkon metrin korkuinen krusifiksi on harvinaisen raju.
Ihmisen vartalo on kouristunut, puuhun naulatut käsivarret ovat venyneet äärimmilleen, suu on auki, pää retkottaa. Ruoskaniskujen jäljet näkyvät ihossa ja auki viilletystä kyljestä valuu kudoksia, luut pistävät esiin. Ruumiiseen on kauttaaltaan maalattu veritihkua ja mustelmia. Suurten silmien katse on tyhjä, kyynelet valuvat poskille.
Tutkijoiden mukaan krusifiksi on väreiltään ainutlaatuinen Suomessa. Seurakuntamestari Hilkka Virtasen mielestä Marttilan krusifiksi on aina yhtä vaikuttava ja erilainen hänenkin silmäänsä.
–Se on tosi hurjan näköinen. siinä näkyy kipu. Mutta tuntuu hienolta, että tässä voi katsella noin vanhaa esinettä.
Marttilan krusifiksi on katoliselta 1340-luvulta, ja se on hankittu silloin uuteen Marttilan seurakuntaan. Sitä on arveltu niin sanotun Liedon mestarin työksi. Liedon mestari ei ollut lietolainen, eikä henkilökään, vaan lähinnä 1300-luvun tyyli. Marttilan krusifiksi voi olla tuontitavaraakin: erityisesti Saksan katolisen kirkon dominikaanit valmistivat fyysistä kärsimystä korostavia krusifikseja.
Maalatut taulut
Alttaritaulu on toista maata. Romanttisiin kuvauksiin erikoistuneen uusikaupunkilaisen, Tukholmassa ansioituneen R. W. Ekmanin taulussa (1857) Jeesus kohoaa keveästi kohti yläilmoja, kyljet parantuneina. Puisen krusifiksin ja Ekmanille tyypillisen hempeyden ristiriita on valtava.
Kirkon kolmas Jeesus-maalaus on pieni öljyväririntakuva. Jeesus on täysissä pukeissa, piikkikruunu päässään, eikä kärsimystä näy. Sodasta selviytyneet Marttilan miehet kuuluvat tuoneen maalauksen sotasaaliina 30-vuotisesta sodasta Keski-Euroopasta 1640-luvulla. Koska erikoinen kasvojen muoto viittaa Habsburgeihin, maalarin tarkoituksena on saattanut olla miellyttää vallanpitäjiä.
Kaatuu, ei kaadu
Seurakunnasta lähetettiin kuninkaalle vuonna 1737 kirje, jossa kerrottiin edellisen kirkon vuodelta 1645 päässeen rappeutumaan. Todettiin, että kirkko on kaatumaisillaan. Asia mietitytti, koska pitäjän vanhin kirkko oli 1500-luvulla romahtanut maanvyörymän mukana jokeen. Perustukset eivät olleet vahvin lenkki. Nyt pelättiin myrskytuhoja.
Kirkkoa rakennettaessa otettiin vanhasta yhtä ja toista: krusifiksit, käyttökelpoiset lattiahirret ja Turun tuomiokirkon tuolin mallin mukaan veistetty koristeellinen saarnatuoli. Tuolin oli lahjoittanut Per Brahe, joka oli läheisen Juvan kartanon ostanut kuninkaan edustaja, kenraalikuvernööri. Siksi tuolin portaikon kaaressa on Tre Kronor, Ruotsin kuninkaallinen vaakunakuvio.
Kirkko ei ehtinyt kaatua, mutta sitä ei päästy rakentamaankaan. Ruotsin valtakunnassa kerättiin yleinen kolehti kuluihin, mutta karjaruton ja muiden vastoinkäymisten takia seurakunnalla ei ollut pohjakassaa. Korjailtiin vain kallistuksia, ja se harmitti.
Hylkäys, puoltoja, vauhtia
Vuonna 1765 paimiolainen puuseppä Abraham Simolin sai käsirahan kirkon rakentamisesta, mutta alueen kirvesmieskunnan vanhin, oltermanni Antti Piimänen saapui paikalle ja otti homman haltuun. Ihmeen nopeasti kirkko valmistui: huhtikuussa aloitettiin ja elokuussa oli valmista. Oli syystäkin kiire.
Piimäsen piirustukset lähetettiin Tukholmaan hyväksyttäviksi. Siellä ne ovat yli-intendentinviraston arkistossa. Marttilan piirustukset ovat arkiston vanhimmat suomalaiset kirkonpiirustukset ja rakennussuunnitelma.
Virasto hylkäsi piirustukset kuten aina ”liian kansanomaisina”. Virastosta luvattiin paremmat, virastopiirustukset, kun Tukholma halusi koko valtakuntaan yhtenäiset julkiset rakennukset. Marttila ei jäänyt odottelemaan, vaan keno, vino ja laho vanha kirkko purettiin vauhdilla ja Piimäsen johdolla tehtiin se Piimäsen kirkko.
Lähiviranomainen Turun Tuomiokapituli oli kyllä puoltanut Piimäsen piirustuksia. Hänen tyyliään ja muodontajuaan arvostettiin, mutta myös lujaa luontoa – koska hän ei välittänyt yli-intendentistä, vaan rakensi kuten parhaaksi tiesi. Tuomiokapitulissakin tykättiin suomalaismallista, mutta puollossa mainittiin myös, että Piimäsellä on kaunis käsiala. Samaa käsialan ja ihmisen yleisten hyvien ominaisuuksien yhteyttä korostettiin kansakouluopetuksessa koko 1900-luvun alkupuolen ajan.
Kansaa kismitti työvelvoite
Piimäsellä oli oma pieni tiimi, ”Pijmäses folk”, alansa kuuluisaa kirvesmieshuippua, mutta seurakuntalaisilla oli kova velvoite osallistua rakentamiseen. He toivat materiaalit: hirret, lankut, laudat, paanut ja tuohet. Taakka ei aina maistunut tai omista töistä ei ollut mahdollista irrottautua aikana, jolloin elossa pysyminen oli omista käsistä kiinni.
Naulalasku oli suurin menoerä, 2008 kuparitaalaria. Antti Piimäsen palkkio oli 948 ja tervalasku 717 taalaria. Marttilassa käynnistyi kipakka riita kustannusten jakamisesta.
Marttilassa rakennettiin vauhdilla, pitäjäläiset luottivat siihen, että valmista ei määrätä purettavaksi. Ehkä Tukholma unohti Marttilan.
Marttilan kirkko, Kirkkotie 3.
Kirkon yläkerrassa on pieni museo, jossa lukuisia keskiaikaisia puuveistoksia ja muuta kirkon esineistöä sekä Marttilan ensimmäisen kirjaston kirjakaappi ja -kokoelma.
Lähteitä:
Heikkilä & Suvikumpu: Pyhimyksiä ja paanukattoja. Kultturiretkiä Suomen kirkkoihin. Kirjapaja 2009
Klemetti: Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla. WS 1927.
Wihervaara: Marttilan kirkko. (Kirkon 200-vuotispäivänä, 1965. opaskirjanen)
Oja: Marttilan pitäjän historia. 1959
Riska: Marttilan kirkot. Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta 10. Loimaan rovastikunta IV. 1985
Suomen kulttuurihistoria I. Toim. Tommila et al. 1979
Vuola: Krusifiksien juurella. Matkakertomus Marttilan kirkkoon. – Julkaisussa TaHiTi 2/2015
Vuola: ”Liedon mestaria” ei ollut henkilönä olemassa. Turun Sanomat 24.12.2019.
FAKTA
Taituri Antti Piimänen (1714–1775)
kehitti lounaissuomalaisena pitkänäkirkkona tunnetun mallin, jota ei muualta löydy
rakensi Turussa useita puutaloja ja liikkui maaseudulla laajasti tarkastamassa virkataloja, asentamassa urkuja ja korjaamassa ja rakentamassa kirkkoja
tavallinen kirvesmies Turusta, oltermanni, ammattikuntansa vanhin ja arvonimeltään tuomiokirkon nikkari
osasi kirjoittaa, vaikkei ollut käynyt kouluja, eikä hänelle mahdollisia kouluja ollutkaan. Laskuissa ja tilikirjoissa kirjoittaa suomea varsin hyvin.
Huom.
Vuonna 1761 annettiin määräys, että Piimäsen on oltava saatavilla, ja koska hän kulkee paljon, hän ei saa lähteä mihinkään ilman virallista lupaa.
Antti Piimäsen vanhin tunnettu työ on Dragsvikin kirkko vuodelta 1775, jonka suunnitelma oli 30 vuoden takaa.
Antin poika Mikael oli alalla isänsä veroinen.
