Lapsena kaikki oli hyvin ellei jopa hienosti tai mahtavasti. Minulla ei ollut koskaan sellaista tunnetta, että kotona olisi tarvinnut pelätä mitään uhkaa tai että suvun sisällä olisi ollut jotain ahdistavaa tai pahaa. En oikein tiennyt mitään avioeroriidoista, vanhempien tappelusta, lasten tiukasta rankaisemisesta tai kotiarestista. Opin luottamaan ihmisiin ja tulemaan heidän kanssaan toimeen, vaikka äitini mukaan olinkin ihan alkuun äidin kainaloinen, hieman ujokin lapsi.
Tämä sama jatkui aika pitkälle teini-ikään, jolloin turvallisuuden tunne heikentyi vain satunnaisissa pistoissa kaupungin iltaan ja yöhön. Muistan elävästi, kuinka eräs aika sekaisin oleva narkkari hyppäsi autoni kyytiin linja-autoaseman pihalla aivan yhtäkkiä ja pakotti minut puukolla uhaten kuskaamaan häntä. Pääsin lopulta pois tilanteesta, kun kyyti oli annettu ja narkin kaverit käskivät tuon sekavassa tilassa olevan kaverin päästämään minut pois. Turvallisuuden tunteeni sai aika pahan kolhun, kun en ollut tottunut uhkaan ja sen aiheuttamaan pelon ja ahdistuksen tunteeseen. Ajoin aika monta viikkoa autoa ovet lukossa eikä silloin ollut keskuslukituksia.
Perheistä olin ajatellut lähinnä hyvää. Ensimmäiset seurustelusuhteeni alkoivat romuttaa tätä illuusiota, sillä riitaisa vanhemmuus oli läsnä muutamankin tyttöystävän perheessä ja aiheutti minussa kummastusta. Eikös kaikki vanhemmat olekaan sopuisia ja harmonisia? Myöhemmin tajusin, että vanhempani olivat taitavasti hoitaneet kinansa lapsilta piilossa ja luoneet illuusion turvallisesta kodista. Vaikka turvallinen se kyllä olikin. Herkkiin lapsiin sattuu vanhempien kinastelu ihan vaan vaikka kauppalistan sisällöstä. Aikuisilla kuuluukin olla kiistoja, mutta lasten korviin ne eivät kuulu. Käytännössä tämän toteuttaminen on miltei utopiaa, mutta olen kiitollinen vanhemmilleni heidän luomastaan kuplasta. Kyllä turvallisen lintukodon kupla jossain kohtaa puhkeaa ja todellisuus hyppää kehiin. Ei sitä tarvitse pakottaa.
En tiedä, mikä johtuu mistäkin, mutta nuoruudestani asti olen ollut hoivaaja. Lintukodon nousun ja tuhon seurauksena olen aina vetänyt puoleeni väkeä, joilla on elämässä haasteita. Magneetin lailla turvallisuus ja turvattomuus ovat vetäneet toisiaan kohti. Minulla on ollut annettavaa, monella saatavaa. Ehkä tällä kaikella on ollut tarkoituksensa juuri näin. Lähden kiitollisena tähänkin päivään ja toivon, että mahdollisimman moni lapsi tänäkin aamuna herää suukotteluun, halaukseen tai siihen, että joku kertoo rakastavansa heitä. Siitä tunteesta riittää ammennettavaa koko loppuelämäksi.
toimituksen avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com