AURA. –En koskaan ajatellut asuvani maalla. Olen Raumalta kotoisin ja seilannut rannikkokaupungeissa koko ikäni ennen Auraa. Vaasa–Turku–Helsinki-linja on tullut tutuksi.
Vuonna 2018 Jan-Krister Kinnunen tapasi auralaisen Terhi Lehtosen. Asiat loksahtelivat paikoilleen ja sattumien kautta Kinnunen löysi itsensä asumasta maalta rakastamansa naisen ja tämän hevosten luota. Hevoset ovat aina olleet tärkeä osa Lehtosen elämää.
–Ei se alku ihan kivuttomasti mennyt. Olin yli 40-vuotias kaupunkilainen vaaleanpunaiset maalaisromantiikkalasit päässä. Ajattelin, että maalla ollaan, vähän tehdään ja nautitaan elämästä, Kinnunen hymähtää.
Kun ymmärrys haja-asutusalueella omakotitalossa asumisesta saavutti miehen tajunnan, hän kipuili aikansa asian kanssa.
–En ollut tajunnut työn määrää, mikä täällä asuessa oikein on, kun on talo, hevoset ja koirat omassa pihassa.
Tekevä mies huomasi kuitenkin nopeasti, miten kivaa oli rakentaa ja korjata – nähdä omien käsiensä jälki.
–Tänä päivänä en tiedä muunlaisesta elämästä. En voisi kuvitella muuttavani enää kerrostaloon ja kaupunkiin.
Tiesin miltä hevonen näyttää
–Kun muutin tänne, oli luonnollista olla Terhin apuna kouluratsastuskisoissa ja tallilla. Halusin oppia niitä asioita, Kinnunen sanoo.
Ratsastus ei häntä aiemmin kiinnostanut eikä hän tiennyt hevosista mitään.
–Jan talutti jo silloin kisoissa väliajoilla hevosta ja auttoi käytännön asioissa, Lehtonen kertoo.
Hevosharrastus ei kuitenkaan vielä kiehtonut Kinnusta. Mies viihtyi enduron parissa puolison ratsastaessa. Aika tuntui kuitenkin olevan kortilla ja lopulta hän myi pyörän pois.
Lahjaksi ratsastustunteja
Kinnunen oli sanonut ääneen voivansa joskus koittaa ratsastusta. Lehtonen otti tästä vinkistä vaarin ja osti miehelleen syntymäpäivälahjaksi ratsastustunteja.
–Kolmannella tai neljännellä tunnilla hevonen kompastui ja putosin hevosen jalkoihin. Kävin tunnit loppuun, mutta ratsastus jäi vähäksi aikaa, Kinnunen kertoo.
–Olin kehunut Janille, miten hienoa on ratsastaa ilman satulaa. Eräänä päivänä hän tuli tallista päättäväisin askelin. Mies oli menossa tarhaan ja ilmoitti kokeilevansa intiaaniratsastusta varoituksia kuulematta, Lehtonen muistelee.
–Nousin puutarhatuolin avulla hevosen selkään. Olin yhtä nopeasti toisella puolella maassa, kuin olin ollut selässä. Sieluun sattui, pariskunta naureskelee kommellusta.
Myöhemmin koitti käänteentekevä tapaus Kinnusen ensimmäinen maastolenkki yhdessä Lehtosen kanssa. Ratsastuksesta ja hevostelusta tuli myös miehen harrastus ja elämäntapa.
–Lenkin varrella Neiti meni kylki edellä keskellä tietä, välillä reunassa ja vaihtoi kylkeä. Meinasimme mennä Terhin, ponin sekä vaunujen päälle. Oli katastrofin ainekset koossa, Kinnunen muistelee.
–Jani ei jännittänyt tilannetta. Hän ei tiennyt mitä voi tapahtua. Hän eli hetkessä ja kaikki meni hyvin, Lehtonen muistelee.
Myöhemmin koitti ensimmäinen maastolenkki ihan kahdestaan hevosen kanssa.
–Jännitin sitä paljon. Hienoa se oli. Itkin lenkin jälkeen satulahuoneen lattialla. Tajusin, että tää on mun juttu.
Kommelluksien keskellä mieheltä on murtunut vain yksi kylkiluu.
–Olemme Neitin kanssa kokeneet paljon. Tiputtuani raahauduin kymmenen metriä suitsissa hevosen perässä. Katsoin hevosta silmiin ja päätin, että yhtä matkaa menemme kotiin. Sitten nousin takaisin selkään ja ratsastin kotiin.
–Olen rämäpää, mutta toisaalta rauhallinen ja toisaalta rauhatonkin sielu. On tärkeää rauhoittua ja tyhjentää pääkoppa ennen maastolenkkiä. Jos pakoeläimen kanssa ei ole läsnä, niin sattuu jossakin vaiheessa lujaa.
Itsensä kehittämistä
Kinnunen kertoo oppineensa paljon niin itsestään kuin hevosista. Harrastus on jatkuvaa kehittämistä.
–Läsnäolo on voimistunut. Ihmisten kanssa pyrin olemaan samalla tavalla läsnä kuin hevosten. Olen oppinut hyväksymään asioita. Mikään päivä ei ole samanlainen. Aluksi laukkaaminen oli mahdoton ajatus. Nyt laukkaamme Neitin kanssa maastossakin.
Fyysinen kehitys näkyy ja tuntuu vartalossa. Ratsastuksen lisäksi mies juoksee, tekee toiminnallisia treenejä kotona sekä käy jonkun verran salilla.
–Keskivartaloon on tullut pitoa ja koko kropan hallinta on kehittynyt. Myös terveellinen ruoka ja lepo on tärkeää.
Groomi ja huoltopäällikkö
Kinnunen on alusta asti käynyt paljon Lehtosen mukana kisoissa. Hän piti ja pitää yhä kisoissa huolta käytännön asioista – ponien talutuksista, varusteista, ruokailuista ja koko tiimin hyvinvoinnista – jotta Lehtonen voi keskittyä itse kisailuun.
Viisi vuotta sitten Poni tarvitsi aktiviteettia.
–Emme olleet kuullutkaan valjakkoajosta, Poni oli nuori. Olin ajanut ravivehkeillä kuntoilun vuoksi. Menin ystävän vinkistä teoriatunneille ja hoksasin, että tämä onkin hauskaa ja voisi olla meidän laji. Tuleva groomi ei tiennyt senkään vertaa. Meillä oli siis hyvä tiimi koossa, Lehtonen nauraa.
Ensimmäiset neljä vuotta Lehtonen ajoi yksikkövaunulla. Kinnusen homma oli olla maa- eli kenttägroomi.
–Jani ei ollut vaunuissa, vaan on varustereppu selässä saatavilla kentän laidalla koko ajan, Lehtonen kertoo.
Vuoden Groom -palkinto 2022 tuli Kinnuselle yllätyksenä kolmen vuoden kisailun jälkeen. Hän voitti palkinnon kenttägroomina, auttavaisena toiminnan miehenä.
–Siellä olen juossut tennarit jalassa ja reppu selässä tuulessa ja tuiskussa, Kinnunen tiivistää nauraen ja hyvin otettuna saadustaan huomionosoituksesta.
Nyt pariskunta kilpailee parivaljakolla. Lehtonen ajaa ja Kinnunen on groomina vaunujen takaosassa. Hän on se, joka hyppää vaunuista tarvittaessa pois, tasapainottaa tiukoissa kaarteissa ja vauhdissa vaunujen menoa.
Yhteinen harrastus on lähentänyt pariskuntaa.
–Meillä on yhteinen harrastus ja mielenkiinnon kohteet. Pystymme yhdessä tekemään asioita. Kumpikin tietää, mitä tehdään tallilla ja kisareissut menevät mutkattomasti. Tietysti yhteentörmäyksiä tulee, mutta missä parisuhteessa ei tulisi, Lehtonen ja Kinnunen tuumailevat.
Marika Suuronen