PÖYTYÄ/Kyrö. Iän karttuessa Sanna Mänty ryhtyi tarkastelemaan turvattomalta tuntunutta lapsuuttaan, mikä sai hänet ryhtymään perhehoitajaksi 12 vuotta sitten.
– Ajattelin voivani ammentaa raskaista kokemuksistani jotakin sellaista, josta on apua muille, hän kertoo.
Ensialkuun Mänty ilmoittautui puolisonsa kanssa päivystysperheeksi, joka tarjoaa kodin kiireellisesti sijoitettaville lapsille. Nuo sijoitukset kestävät tavallisesti 30 päivää ja samalla sosiaalityöntekijät selvittävät, voiko lapsi palata entiseen kotiinsa vai onko tarpeen valmistella huostaanottoa.
Männyn mukaan asiat lähtivät etenemään omalla painollaan ja pian päivystysluontoisesti sijoitetuista lapsista tulikin pitkäaikaisesti sijoitettuja. Tällä hetkellä Männyllä on neljä pitkäaikaisesti sijoitettua lasta ja kaksi tukilasta.
Tukilapset käyvät Mäntyjen luona keskimäärin kerran kuussa viettämässä viikonloppua ja loma-aikoina he viipyvät pidempään.
Lasten lisäksi Männyn kotiin on ollut sijoitettuna lyhyeksi aikaa kokonaisia perheitä, esimerkiksi vanhemmat ja vauva. Monesti kyseessä on ollut nuori pariskunta vailla tukiverkkoa. Männyt ovat harjoitelleet heidän kanssaan tavanomaisia perhearjessa tarvittavia taitoja.
Läsnäololle on varattava aikaa
Uusien lasten saapuminen on Sanna Männyn mukaan joka kerta jännittävä kokemus. Kiireettömässä sijoituksessa tulijasta saattaa olla tarjolla hyvät taustatiedot, mutta päivystysluonteisissa tilanteissa tiedot voivat olla heppoiset.
Toisinaan saattamassa on lapsen vanhempi, joka kertoo tärkeitä asioita lapsen tarpeista ja mielenkiinnon kohteista.
– Siinä ollaan valtavan muutoksen ja suurten tunteiden äärellä. Tuleminen on iso asia lapselle itselleen, hänen vanhemmilleen ja meille, Mänty sanoo.
Jokainen tulija on erilainen eikä Männyllä ole varmaa kikkaa, jolla jännittyneen tunnelman saa laukaistua. Tilanteeseen on varattava reilusti aikaa ja mahdollisuus olla lapselle läsnä.
– Kerran pieni lapsi istui todella pitkään sylissäni ja oli vaiti, kunnes yksi kissamme tuli näkyviin. Kissa, hän sanoi ja siitä hän lähti avautumaan.
Perhehoitajan sijaan Mänty kutsuu itseään mieluummin sijaisvanhemmaksi, mikä kiteyttää osuvasti hänen tehtävänsä.
– En ole hoitaja, vaan äiti! Yleensä meille tuleva lapsi alkaa kutsua minua äidiksi, kun muutkin meillä tekevät niin.
Arkiset onnistumiset palkitsevat
Sijaisvanhempana olemista Sanna Mänty kuvaa vaativaksi työksi, jossa tuntee väistämättä riittämättömyyttä ja keskeneräisyyttä. Ne kuuluvat arkeen ja samoja tunteita hän muistaa kokeneensa hoitaessaan neljää biologista lastaan, joista nuorin kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi.
Helpotusta sijaisvanhempien elämään tarjoavat kaksi vapaapäivää kuukaudessa, jolloin he voivat pyytää kotiinsa lomittajan tai lapset voivat mennä tukiperheen luo.
Kärsivällisyyttä koettelevia tilanteita tulee silti eteen ja kun ”kuppi meinaa mennä nurin”, Mänty lähtee kävelylle ja pyytää puolisoaan pyörittämään kotia hetken aikaa.
– Hän on puolustusvoimien palveluksessa ja hänellä on luontaista auktoriteettia.
Entä mitkä ovat parhaita hetkiä?
– Ne ovat arkisia onnistumisia ja tilanteita, joissa on aitoja kohtaamisia ja sielujen sympatiaa. Iloa tuottaa myös hyvä yhteistyö biologisten vanhempien kanssa ja se että hekin ovat kuin yhtä perhettä.
Monenlaisia luopumisia
Iso prosessi sijaisvanhemmalle on sijoituksen päättyminen ja lapsista luopuminen, eikä siihenkään Männyn mukaan totu. Toisinaan se on hyvin vaikeaa ja joskus, kovien aikojen jälkeen, taas helpotus.
Luopumisen tuskaa Mänty lievittää ajattelemalla, että hänen tehtävänään on olla läsnä lapsen elämässä tietyn ajan, antaa silloin kaikkensa ja sen jälkeen joku toinen jatkaa.
Tunteikkaimmaiksi kokemukseksi Mänty kertoo tilanteen, jossa hän luovutti synnytyslaitokselta tulleen pikkuvauvan uusille adoptiovanhemmille.
– Hän sai lapsettomasta pariskunnasta vanhemmat, jotka olivat odottaneet jo vuosia omaa lasta. Se oli tunteikas kokemus meille, sosiaalityöntekijöille ja uusille vanhemmille. Ei meistä kukaan säästynyt itkuilta.
Oli luopumisprosessi helppo tai vaikea, sille on Männyn mukaan osattava antaa aikaa. Mikäli sitä ei tee, seuraavan tulijan kanssa kuormittuu helposti.
Sijoitus
Yleensä Varhan avohuollon yksikkö tekee lapsesta sijoituspyynnön perhehoidon yksikölle.
Ensisijaisesti lapsi pyritään sijoittamaan lähipiiriin, esimerkiksi isovanhemman, sedän, tädin tai kummin luo.
Ennen lapsen huostaanottoa ja sijoitusta hänen perheelleen tarjotaan avohuollon palveluja, kuten perhetyötä ja -kuntoutusta.
Yleensä tarjolla on 2–3 sijaisperhettä, joista valitaan lapselle sopivin.
Mikäli lapsi ei sovellu perhehoitoon, hänelle etsitään laitospaikka.
Tavallisesti lapsen vanhempi tai vanhemmat osallistuvat sijoitusprosessiin ja he tutustuvat ehdotettuihin perheisiin.
Kiireetön sijoitusprosessi kestää vähintään kuukauden, toisinaan useita kuukausia.
Perhehoitajista on pulaa
Varhan perhehoidon sosiaaliohjaaja Jaana Ojuri kannustaa perhehoitajuutta miettiviä lähtemään PRIDE-valmennukseen. Sanna Mänty osallistuu siihen valmentajan ominaisuudessa. Mukaan voivat tulla niin pariskunnat kuin yksittäiset ihmiset.
– Valmennus on intensiivinen, se sisältää tehtäviä ja siinä mennään niin sanotusti syviin vesiin, Ojuri kertoo.
Valmennus ei sido mihinkään, vaan se on osa harkintaprosessia.
Ojuri painottaa, että mukaan tarvitaan monenlaisia perheitä.
– Ei tarvitse olla omakotitaloa, kultaistanoutajaa ja farmariautoa, hän sanoo.
Vaatimuksena on, että lapselle on osoitettavissa oma ikkunallinen tila.
Lisätietoa PRIDE-koulutuksista saa Varhan perhehoidon sosiaalityöntekijöiltä lähettämällä sähköpostia osoitteisiin hannele.vaara@varha.fi, maarja.meri@varha.fi tai soittamalla numeroihin p. 044 491 5692, p. 040 196 1867.
Sijaisvanhemmuuteen voi tutustua lukemalla Sanna Männyn kirjoittaman tekstin osoitteessa https://pesapuu.fi/wp-content/uploads/2023/02/Sijaisvanhemman-saappaissa.pdf. Pesäpuu-sivustolta löytyy myös muuta materiaalia sijaisvanhemmuudesta.