Olen kirjoittanut viime viikkoina ruuasta, lukenut ja haastatellut – ja miettinyt ruokaa. Maailmani avartui kouluun mennessä kahdella tavalla. Toinen oli koulukirjasto, ja toinen oli ihanat uudet maut kuten kanaviillokki, tilliliha, veripalttu ja kaalikääryleet.
Oi, tilliliha! Hienostunut ruoka! Tilliliha valmistetaan luullisesta vasikasta keittämällä tilliliemessä, johon laakerinlehti antaa jännittävän häivähdyksen. Eleganssi tulee kastikkeen hapanimelyydestä, sokerin ja etikan taidokkaasta tasapainosta. Suurustetaan vehnäjauhoilla: maissitärkkelys on vakava virhe, se tekee liisteriä.
Kanaviillokki tehdään kanasta, ei veltosta ja mauttomasta broilerinlihasta. Kana haudutetaan kasvisliemessä. Maku saa terävyyttä valkopippurista, raikkautta sitruunasta, ylellisyyttä kermasta ja ryhdikkyyttä palsternakasta ja selleristä. Ja vielä lusikallinen kirpeää mustaviinimarjahilloa. Mikä vivahteiden tasapaino!
Kun olin lapsi, pakastimia ei ollut, ja säästyin pakastamisen tuhoamilta kaalikääryleiltä. Se on tuoreruoka. Kääryleetkin valmistettiin koulun keittiössä alusta loppuun. Ohra kruunaa kaalin, ja sitä käytän riisin tilalla. Lihan korvaan härkäpavulla. Härkäpapu eli rokkapapu onkin vanha suomalainen perinneruoka-aine, jonka 500-luvulla alkaneen viljelyvalta-aseman syrjäytti vaivaton peruna 1800-luvulla.
Veripalttu oli ekaluokkaiselle eksoottista. Ensi kerta oli tutkimusta, mutta pidin siitä. Meille ei kotiin sitä hankittu, vaikka muuten kokeiltiin kaikkea uutta. Kannakselaiselle isälle veriruuat olivat vieraita, mutta hän torjui ne isommitta äänittä. Ruuasta puhuttiin arvostavasti: ”Pahaa on vain pilaantunut ruoka”.
Joulupöydän herkkuihin äitini osti joka vuosi jotain uutta. Sitä oli yli 50 vuotta sitten purkillinen veteen säilöttyjä katkarapuja, maksapasteijaa tai oliiveja. Tuore kookospähkinä tai ananas, ja erilaisia pähkinöitä, joiden nimiä emme tienneet.
Olen aina pitänyt hyvästä ruuasta ja kauniista kattauksista, ja terveellisyys on tärkeysjärjestyksessäni korkealla. Se on lapsuudenkodin peruja, kuten on utelias ja avoin mieli. Ruuan suhteen se on näköjään siirtynyt lapsillenikin.
Mutta hernekeitolle ei mieleni ole avoin. Sitä en pysty syömään, minulle se on hyvin lähellä sitä pilaantunutta. Sen haju koulun käytävillä sai minut voimaan pahoin, ja joskus se ajoi kesken tunnin vessaan oksentamaan. Pienenä oksensin kotona lautaselle. Semmoista se voi olla.
Taina Saarinen
toimittaja
taina.saarinen@avl.fi