Kaappeihin kätkeytyy kaikenlaista, niin myös ihmismieliin ja -sydämiin. Seuraava lyhennelmä on minun kaappieni ja isotätini muistojen kätköistä, isotädin minulle lähettämästä kirjeestä, jolle olen saanut julkaisuluvan.
”Lapsuuteni päättyi syksyllä 1939, kun talvisota alkoi. Olin silloin 12-vuotias. Asuimme Loimaan kauppalassa, aivan Turku–Tampere-radan varressa rautatiesillan ja Loimijoen kolmiossa. En muista, monesko sodan päivä oli meneillään. Vanhempamme olivat lähteneet työhön tahoilleen ja isä oli vienyt perheen kolme nuorinta mennessään ystävien luokse parin kilometrin päähän. Meidän koululaisten oli kuitenkin käytävä aamuisin koululla kuulemassa tilanne opettajalta. Kotonahan ei silloin ollut mitään tiedotusvälineitä, vain julkisissa paikoissa puhelin. Olimme 14-vuotiaan veljeni kanssa palanneet jo koulusta ja olimme keittämissä isälle kahvia, jota meillä oli tapana viedä hänelle työmaalle kahden aikoihin.
Meitä oli kovasti varoiteltu, koska juuri sinä aamuna huhu kertoi ryssän pommikoneiden olevan tulossa idästä Turkua kohti. Turussa olikin silloin hirveät pommitukset monena päivänä. Sieltä ne sitten ilmestyivätkin kai rataa seuraten. Pääsivät kuitenkin yllättämään.
Ilmahälytystä ei tullut (vaikka mitäpä se olisi meitä auttanut: ei ollut pommi- tai sirpalesuojia), tuli vain kova rytinä ja kaaos. Tavarat lentelivät alas seiniltä, kahvi ulos pannusta ja tuli sammui pesästä. Ilmanpaine puristi meidät seinää vasten. Näimme vain, miten kura, multa ja pomminsirpaleet lensivät ylös taivaalle piharakennuksemme takana.
Yksi pommi osui suoraan radan toisella puolella olevaan omakotitaloon, jossa perheen äiti loukkaantui vakavasti. Toinen pommi tappoi siirtolaismiehen hevosineen maantielle ja yksi putosi rautatiesiltaa hipaisten Loimijokeen. Rata ja silta säilyivät ehjinä, vaikka ne kai varsinaiset kohteet olivat ja tärkeät eli ainoa kunnollinen kulkureitti minnekään.
Kun sota alkoi uudelleen, olin 14-vuotias ja minut lähetettiin Turkuun töihin, koska isäkin oli siellä Pääskyvuoren pommitehtaalla. Työtä oli ja sitä tehtiin kaikkina viikonpäivinä. Pyhät pestiin ja korjattiin työvaatteita. Menin sinne ensin vapaaehtoisena, mutta kun lähdin pois, minut määrättiinkin takaisin työvelvollisena. Teimme siellä armeijan hevosille selluloosasta ruokaa. Kauhallinen kauraa sekaan per säkki. Se oli kovaa työtä, mutta viihdyimme hyvin ystäväni kanssa. Olimme nuoria ja voimissamme, emme pelänneet, emmekä surreet mitään. Ei vaivauduttu yöllä edes pommisuojaan, kun nukutti niin kovasti. Olin 17-vuotias, kun sota loppui.”
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi