Pakkasin kassiin muistiinpanolehtiön, kynän ja kameran. Lisäksi sain laukkuuni mukaan todistuksen, jossa vakuutettiin työsuhteeni paikallislehteen olevan voimassa. Todistus sai luvan toimittaa turistiviisumin virkaa ja pelastaa tarpeen tullen hankalista paikoista. Siitä alkoi kesän mittainen tarinoidenkeruu- ja turistimatkani pitkin Auranmaata. Olo oli kuin Lönnrotilla konsanaan.
Jos Putinin kokkina tunnetun Prigozhinin koneen lento tyssäsi kesken matkan ja Lönnrot taittoi matkaansa enimmäkseen jalan, vei oma saksalainen kansanvaununi minut moitteetta perille kohteesta toiseen.
Auranmaan autereiset peltomaisemat, mutkaiset hiekkatiet ja sateen jäljiltä mustana kiiltävät valtatiet tulivat tutuiksi. Vähemmän idylliseltä näyttivät kuljetut kilometrit lomakkeella, jonka napin painalluksella osoitin esihenkilölle korvauspyyntönä kansanvaununi käytöstä. Matkailu maksaa.
Ovet olivat avoimet ja pöydät katettu turistina matkaavalle kesätoimittajalle. Sain kuulla suoraa puhetta, runoja, menetyksiä ja salaisuuksia. Lönnrotin tapaan pääsin lähelle ihmisten autenttista elämää. Nyt sitä katsookin puskia ja takapihoja aivan uusin silmin, sillä koskaan ei tiedä, milloin salainen saunaseura on koolla. Matkailu avartaa.
Oman jännityksensä matkailuun tuo se hetki, kun kääntää muistiinpanot luettavaan muotoon. Vaikka kesätoimittajalta löytyy lönnrotmaista velvollisuuden tunnetta ja tiedonhalua, on viestintuoja kuitenkin tulilinjalla. Sanojen runsautta ja pilkun viilaamista lukuun ottamatta ei osumaa tullut. Tästä rohkaistuneena kesätoimittajan matkustushalukkuus vain lisääntyi.
Vaivoitta ei matkoista selviä. Kuten Lönnrot aikanaan koki myös kesätoimittaja yhtenä murheenaan nälkää. Kalevalaa lainaten: ”Ei kuuna kullan valkeana” olisi kesätoimittaja uskonut, että vaivoin hankittu jogurtti voi kadota parempiin suihin.
Mutta ei hätää. Lönnrotin tapaan sopeutumiskykyinen ja käytännöllisen elämänasenteen omaava, oivalla huumorintajulla varustettu kesätoimittaja jatkoi retkiään.
Mutta kaikki loppuu aikanaan. Yksi Lönnrotin keräilymatkoista tyssäsi passimuodollisuuksiin. Se oli edessä minullakin.
–Sä et oo oikee toimittaja. Siinä se tuli, totuutena lapsen suusta, keskellä minigolfrataa. Turistiviisumini ei enää pelastanut kiipelistä, se oli umpeutumassa. Kesätoimittajan pesti oli paketoitu. Paikallisten persoonien tarinat kerrottu ja eräänlainen eepos saatu kirjoihin ja kansiin.
kesätoimittaja
Heidi Nurminen