MARTTILA / Palainen. Suomalaiset vangitsivat jatkosodan aikana noin 64 000 neuvostosotilasta, joista huomattava osa päätyi täällä maataloustöihin.
Marttilasta kotoisin oleva, nykyisin Ruotsin Botkyrkanissa asuva Heikki Nieminen (s. 1934) oli koulupoika, kun ensimmäiset sotavangit saapuivat hänen kotikonnuilleen Palaisiin. Niemisen muistikuvien mukaan tuolloin elettiin syksyä 1941.
– Jokaisen vangin selkämyksessä oli aluksi valkoinen v-kirjain, mutta pian ruskeat vankivaatteet vaihtuivat taloista annettuihin vaatteisiin, Nieminen kertoo.
Lapsille vannotettiin koulussa, ettei tulijoihin saa pitää yhteyttä. Kielto tehosi juuri päinvastaisella tavalla ja se innosti poikaporukkaa ottamaan selvää vieraista miehistä.
Päämajan ohje määräsi panemaan vangit yöksi lukittuun tilaan ja vahtimaan heitä työnteon aikana. Vangeille tarjotut ruoka-annokset olisi pitänyt punnita. Työpäivän pituus sai olla sama kuin vastaavassa työssä olevalla suomalaisella työntekijällä, eli maataloustöissä 10 tuntia ja muissa töissä 8–10 tuntia.
Niemisen mukaan arki oli toista. Sotavankien ja paikallisen väestön suhteet lämpenivät nopeasti ja kohta vankeihin suhtauduttiin kuten tavalliseen työväkeen.
– Vangit kulkivat meidän kulmilla hyvin vapaasti. Ja miksipä eivät, kun he olivat ahkeria ja hoitivat sovitut tehtävät, Nieminen muistelee.
Kippuraviinaa palkkioksi pyhätyöstä
Tarkastajat kiersivät maatiloilla valvomassa sotavankeja koskevien määräysten noudattamista.
– Joka kerta tuli tietty tarkastaja sivuvaunullisella moottoripyörällä. Kerrankin Kerkon talon vangit olivat syömässä isäntäväen kanssa samassa pöydässä ja sehän oli tarkastajan mielestä kauheaa, Heikki Nieminen kertoo.
Kerkon kaksi tytärtä keksivät ratkaisun ja kiikuttivat paikalle pienen pöydän, jonka äärellä sotavangit jatkoivat ateriointia. Se tyydytti tarkastajaa.
– Jos en ihan väärin muista, tarkastajan lähdettyä vangit palasivat muiden luo samaan pöytään, Nieminen jatkaa.
Sanomista tuli muulloinkin. Esimerkiksi silloin, kun sotavangit olivat olleet korjaamassa viljaa yhtenä syyssunnuntaina. Palkkioksi ylimääräisestä pyhätyöstä he saivat Kerkon papalta, Kalle Kerkolta, kippurapullot eli paloviinaa. Palkitseminen oli tarkastajan mielestä kerta kaikkiaan sopimatonta.
– Kerkon pappa oli kova oikeistolainen ja myös hyvin oikeudenmukainen mies. Hän ärähti tarkastajalle, että ihmisiä he ovat siinä missä mekin!
Uutteria käsitöiden tekijöitä
Vapaa-ajallaan sotavangit ahersivat käsitöiden parissa. He punoivat ohuista kuusten juurista kymmenittäin koreja ja lahjoittivat niitä taloihin toivoen saavansa pari tupakkaa.
Hienoimpia Marttilassa asuneiden sotavankien työnäytteitä on puolalaiseksi esittäytyneen Fjodorin rakentama balalaikka. Soitin on nykyään Heikki Niemisen pojan, Henrik Niemisen hallussa.
Keräämistään pahvinpaloista vangit valmistivat pelikortit. Toistakymmentä vankia kokoontui yhtenä äitienpäivänä pelaamaan niillä Hannulan metsään. Se ei ollut kaikkien mielestä suotavaa ja suojeluskunta lähetettiin hakemaan korttiringissä istuneet pois.
– Meidän lähimmässä naapurissa työskennellyt Antton pantiin korttiepisodin jälkeen munalukon taa sikalan vintille. Vieläkin näen silmissäni, kuinka Antton potkaisi oven auki ja munalukko lensi lantaruumaan. Suojeluskunnan päällikkönä ollut pankinjohtaja osoitti häntä tämän jälkeen pyssyllä huutaen ruki vheriä. Antton tarttui pyssyyn ja heitti sen nokkospuskaan, Heikki Nieminen kertoo.
Erinomaista suomea puhunut Antton kuului todennäköisesti suomensukuisiin kansoihin. Nieminen muistaa hänen olleen huumorin ja pelleilyn taitanut velikulta. Aivan toisenlainen henkilö oli Pietari, jonka sanottiin olevan leningradilainen opettaja.
– Pietari oli syvästi uskonnollinen. Hän ei osallistunut esimerkiksi edellä mainittuun kortinpeluuseen. Olipa sellainenkin tapaus, kun muuan velmu piereskeli ruokapöydässä. Pietari tulistui tästä ja nappasi miehestä kiinni. Isäntä ilmoitti olevansa Pietarin kanssa samaa mieltä, Nieminen tarinoi.
Tervehdyskäynnit jäivät tekemättä
Kun vankeja kerättiin syksyllä 1944 palautettavaksi Neuvostoliittoon, Antton kiteytti tulevaisuudennäkymänsä todeten, että hän päätyy Siperiaan tai saa napin otsaansa. Puna-armeijan sotilaalla kun ei ollut lupaa antautua.
Vaikka kotimaassa oli luvassa vaikeuksia, useimmat vangit tyytyivät kohtaloonsa. Erään Maunulan kylässä työskennelleen vangin kerrotaan olleen niin peloissaan paluusta Neuvostoliittoon, että hän päätti karata pohjoiseen määränpäänään Ruotsi.
Lähtiessään sotavangit lupasivat tulla tervehtimään marttilalaisia isäntiään, kunhan rauha palaa. Aikomukset jäivät pelkiksi puheiksi. Yksikään Marttilassa työskennellyt sotavanki ei tiettävästi käynyt sodan jälkeen paikkakunnalla eikä heiltä tullut kirjeitä.
Sotavangit
Suomi vangitsi jatkosodan aikana 64 000 neuvostosotilasta
Noin 10 000 punavankia työskenteli vuosittain suomalaisilla maatiloilla
Sotavangit auttoivat etenkin kylvö- ja sadonkorjuutöissä
Vuonna 1941 ja talvella 1942 sotilasviranomaiset kierrättivät tiloilla vankiosastoja
Keväästä 1942 lähtien yksittäiset tilanomistajat saivat hankkia tilakohtaisia neuvostosotavankeja
Kantaväestön ja sotavankien välille muodostui monilla paikkakunnilla läheisiä ihmissuhteita
Suomessa arvioidaan olevan noin 200 neuvostoliittolaisten sotavankien lasta
Useimpiin sotavankeihin ei ole saatu yhteyttä heidän poistuttuaan Suomesta 1944
