AURANMAA. ”Viime viikon perjantaina löysivät Tarvasjoen poliisi Ketola ja Paimion poliisi U. Honkavaara Tarvasjoentien varrelta metsästä pirtusäilön, jossa oli 1 010 litraa.”
Näin uutisoi Kunnallinen Viikkolehti lokakuun 4. vuonna 1929. Jutussa kerrotaan, kuinka kätköä vartioinut mies ryhtyi viranomaiset huomattuaan ampumaan ja pakenemaan metsään.
Tapauksen yhteydessä poliisit takavarikoivat Ford-auton, jonka peräpäästä puuttui rekisterikilpi sekä valot. Virkavallan edustajat pysäköivät Fordin Tyllilän Prusilan tilan pihaan, josta se varastettiin kaksi päivää myöhemmin. Jutussa kerrotaan niin auton kuin pirtukätkön kuuluneen marttilalaiselle miehelle, joka asui tuohon aikaan Turussa.
Viereisellä sivulla oleva uutinen kertoo 340 litran pirtulastissa liikkuneen Chrysler-merkkisen auton päätyneen piikkimattoon Marttilassa. Salakuljettajat, turkulainen vahtimestari ja lempääläläinen hevosmies, yrittivät jatkaa matkaa tyhjin kumein, mutta he päätyivät ojaan ja hylkäsivät auton sekä lastin. Poliisi pidätti kaksikon myöhemmin Kyröstä. Miehet tunnustivat olleensa pirtumatkalla, jonka jälkeen heidät laskettiin vapaalle jalalle.
”Apteekkarilla” oli ainetta
Kieltolain aikaisissa Kunnallisissa Viikkolehdissä on useita pirtun salakuljetuksesta kertovia pikku-uutisia. Auran kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Ari Vilén tuumaa, ettei pirturalli kuitenkaan ollut Auranmaalla yhtä vilkasta kuin monilla rannikkopaikkakunnilla.
Samaa mieltä on ammattimaista sukututkimusta harjoittava tarvasjokelainen Juha Vuorela, jonka mukaan suuri osa maalaisväestöstä eli niin ankarassa kurissa ja herran nuhteessa, ettei laajamittaiselle salakuljetukselle, kotipoltolle tai ryypiskelylle ollut sijaa.
Kauttakulkumatkalla olleet salakuljettajat ja heitä jahdanneet poliisit olivat Ari Vilénin mukaan todennäköisesti eniten huomiota herättänyt kieltolakiajan ilmiö Auranmaalla. Hän ei ole kuullut, että seudulla olisi ollut merkittäviä pirtun välivarastoja, kun taas esimerkiksi rannikkoseudulla latojen vuokraaminen salakuljettajien tarpeisiin oli tuottoisa liiketoimi.
– Kuuluisimpia auranmaalaisia pirtun myyjiä oli Karviaisten kylän ”apteekkari”. Hänen lisäkseen samalla suunnalla oli muitakin välittäjiä. He säilyttivät pirtua muun muassa ulkorakennustensa olkikatteissa, Vilén kertoo.
Matkamiehen vaatteet leimahtivat
Oma lukunsa oli pirtua nauttivat ihmiset. Ari Vilén kertoo, että hiprakkaan oli mahdollista päästä Auran keskustan Otavassa. Se tunnettiin työväen ruokapaikkana, kun taas sitä vastapäätä ollut Savirannan kahvila oli paremman väen paikka.
– Kun vaikka Yläneeltä mentiin Turkuun, poikettiin Aurassa. Yksin matkanneiden isäntien kerrotaan menneen Otavaan, josta sai vahvempaa ainetta. Emännän kanssa he pistäytyivät Savirannalla, Vilén selittää.
Matkustamiseen sekä viinankäyttöön liittyi surkuhupaisia ja joskus vaarallisiakin tilanteita, kuten syyskuun lopulla 1929 Auran maisemissa liikkuneessa junassa.
Viikkolehden mukaan matkustajana olleen nuorukaisen pirtupullo oli vuotanut ja kastellut hänen vaatteensa. Vuotoa ei huomattu ennen kuin oli liian myöhäistä. Miehen ryhtyessä sytyttämään tupakkaa, hänen vaatteensa leimahtivat liekkeihin. Muut matkustajat riensivät hätiin ja pysäyttivät junan hätäjarrulla. Pahoja palovammoja saanut mies lähetettiin hoitoon Turkuun.
Kotipoltto tarjosi elantoa
Kaikki laitonta alkoholia välittäneet eivät suinkaan lyöneet rahoiksi, vaan joukossa on henkensä pitimiksi viinaa keittäneitä ja myyneitä henkilöitä, osa heistä naisia.
8.4.1924 ilmestynyt Uusi Aura -lehti kirjoittaa Viinankeitosta vankeuteen – surullinen ajankuva -artikkelissa tarvasjokelaisesta työmiehen vaimosta, joka lähti riidan päätteeksi omille teilleen. Naisen kerrotaan elättäneen itseään miten milloinkin ja keittäneen viinaa Auran Pitkäniityn kylässä.
Hänet tuomittiin varkaudesta kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeuteen ja sitten vielä viinankeitosta kuuden kuukauden vankeuteen sekä menettämään ehdonalaisen vapautensa. Nainen vietiin käräjätalosta kärsimään rangaistustaan mukanaan kahden viikon ikäinen vauva.
Ari Vilénin mukaan naisen etunimen eteen liitettiin paikkakunnalla roju-sana, jolla tarkoitettiin kotikeittoista viinaa. Lapsen isän sanotaan olleen poikamiesisäntä, jonka palveluksessa nainen oli työskennellyt.
Kansa vastusti kieltolakia
Kieltolaki päättyi 5.4.1932. Sitä edeltäneessä kansanäänestyksessä 70 prosenttia äänestäjistä oli kannattanut lain kumoamista.
Kieltolain nurinkurisuutta kuvataan Kosken kunnan historiateoksessa, jossa kerrotaan raittiuslautakunnasta sekä aseenkanto- ja kotietsintäluvalla varustetuista raittiuspoliiseista.
”Yleinen mielipide pitää raittiuden valvojaa urkkijana ja ilmiantajana. (…) Sen sijaan jostakin viinatrokarista, joka ovelimmin ja kyynillisimmin osaa ja kehtaa lakia rikkoa, se tekee – ainakin jokapäiväisissä pilapuheissaan sankarin”, kirjoitti opettaja Frans Kokkinen Kosken raittiuslautakunnan lausunnossa.
Laillista alkoholia janonneiden auranmaalaisten piti kieltolain päätyttyä lähteä viinakauppaan Turkuun ja niin oli vielä pitkään. Esimerkiksi Auraan Alko tuli vasta vuonna 1984.