Ymmärsin edellisviikolla muistuttavani Marjo Matikainen-Kallströmiä. En sentään urheilusaavutusteni puolesta: Matikainen-Kallstöm haali urheilu-uransa aikana yhteensä 11 arvokisamitalia ja minä vain pari lusikkaa ala-asteen hiihtokisoista.
Matikainen-Kallström kertoi TV1:n Puoli seitsemän -ohjelmassa, että hän ei kestä katsoa suoria urheilulähetyksiä. ”Minä elän liian voimakkaasti mukana siinä urheilusuorituksessa, enemmän kuin olisin itse siinä mukana. Minä hyppään mukana mäkeä ja ammun niitä kiekkoja”, Matikainen-Kallstöm sanoi ja kuulosti ihan minulta. Ihan samalla tavalla minäkin voin katsoa kisalähetyksiä vasta sitten kun lopputulos on selvillä. Voin ihan hyvin tuijottaa Urheiluruutua tai Kisastudiota, mutta kun naisten viestihiihto alkoi viime lauantaiaamuna Pekingissä, minä syöksyin kiireen vilkkaa kylpyhuoneeseen täyttämään pesukonetta.
Mutta mitä tapahtuisi, jos tuijottaisin suoran lähetyksen rohkeasti alusta loppuun suorana? Syke nousisi, verenpaine kohoaisi, kämmenet hikoaisivat ja hermot jauhaantuisivat riekaleiksi. Kun kilpailu viimein päättyisi, lyyhistyisin kenties olohuoneen lattialle kaikkeni antaneena.
Mahtaako liiallinen eläytyminen tulla geenien mukana vai onko se opittua? Oli kumpaa hyvänsä, lienee omasta taipumuksestani kiittäminen isääni. Lapsuudenkodissani suosituin urheilulaji oli penkkiurheilu. Tuli televisiosta sitten maastohiihtoa tai Englannin Valioliigaa, istui isä nojatuolissa käsinojia rystyset valkoisina puristaen. Saattoi joskus hihkaista tai puhista, välillä päästi muutaman ärräpään.
Maailma on erilainen vakioveikkaajan silmin, sanottiin Veikkauksen takavuosien mainoslauseessa. Taidan itsekin käyttäytyä kuin vakioveikkaaja, vaikka en ole koskaan pelannut ainuttakaan riviä. Isän kuponkeja kuitenkin kiikutin lapsena kioskille, ja ravaaminen kannatti: isä voitti veikkauksesta sopivasti sen verran, että ostettiin ensimmäinen väritelevisio – josta sitten päästiin taas tuijottamaan rystyset valkoisina lisää urheilua.
Jalkapallon MM-kisat ja olympialaiset olivat urheilukisoista kuitenkin ne kaikkein piinallisimmat, sillä ne kestivät päiväkausia – ja tuntuvat vuosi vuodelta vain pitenevän.
Isä ei ole enää keskuudessamme puristelemassa käsinojia. Mutta jos hän täällä vielä olisi, ihan varmasti naureskelisi suorien lähetysten välttelylleni. Sanoisin ehkä ”höpö höpö” ja hoputtaisi seuraavassa hetkessä laittamaan telkkarin auki: ”Sieltä tulee kohta ampumahiihtoa.”
tuottaja
Sirpa Virtanen
sirpa.virtanen@avl.fi