Kolmas koronakevät on ovella. Kiihtyvään tahtiin puhutaan siitä, josko jo päästäisiin ”takaisin normaaliin”. Koronasta päästään kyllä jossain vaiheessa eroon, mutta koronaa edeltävään aikaan ei ole paluuta. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, vesi kun on alati liikkeessä. Mielenkiintoista onkin pohtia, mikä on muuttunut pysyvästi.
Jotain hyvääkin varmasti jää käteen. Etätyöt todennäköisesti lisääntyvät pysyvästi ja maaseudun vetovoima kasvaa. Ehkä turha matkustaminen ja sitä myötä saastuttaminen vähenee. Miksi lentää maapallon toiselle puolelle palaveriin, kun palaverin voi pitää Teamsissä. Huono asia ei ole sekään, että ihmiset oivaltavat, miten mukavaa kotoilu voi olla.
Mutta entä miinuspuolet? Onko meistä tullut pysyvästi epäsosiaalisempia, eristäytyvämpiä, suorastaan ihmisarkoja. Tosin vitsin mukaan korona on lähentänyt varsinaissuomalaisia. On kehotettu pitämään kahden metrin turvaväliä, kun perinteisesti täällä päin Suomea viisi metriä on ollut minimimitta omalle reviirille.
Naureskelin viime viikolla omalle reaktiolleni, kun poikkesin kahvilaan. Ensin mietin, viitsinkö mennä ollenkaan, jos sieltä vaikka saa omikronin. Rohkaisin mieleni ja otin jopa maskin pois kahvittelun ajaksi – pöydän valitsin tietysti perimmäisestä nurkasta. Epähuomiossa istahdin kuitenkin paikan suurimpaan pöytään. Kun paikalle saapui pappakööri, he änkesivät kanssani samaan pöytään – puolityhjässä kahvilassa!
Ennen koronaa olisin pitänyt pöytäseuraa ihan tervetulleena. Nyt on toisin.
Vähän samaa sarjaa oli kotona kuultu kommentti, miten mukavaa on, kun saa olla rauhassa kotona ilman että pitää tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa pyytää vieraita kylään. Ystävät ovat tietysti mukavia, mutta oma hommansa kyläilyssä on.
Tiedelehti Naturen mukaan pandemia on vaikuttanut haitallisesti myös lasten kehittymiseen. Vanhemmat kommunikoivat pienten lastensa kanssa eri tavoin tai vähemmän kuin ennen. Stressaantuneiden vanhempien kanssa vauvat ja taaperot saavat aiempaa vähemmän kahdenkeskistä aikaa.
Kaiken varovaisuuden, turvavälien ja basillinpelon keskellä olisi hyvä muistaa, että ihminen on sosiaalinen eläin. Yksinäisyys, eristäytyminen tai toisen ihmisen pelko saattavat olla koronan pahimpia seurauksia. Toivottavasti niistäkin päästään eroon.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi