Tässä lehdessä on pitkän linjan metsäammattilaisen Seppo Anttilan haastattelu, joka herättää paljon ajatuksia. Anttila on paitsi huolissaan suomalaisten muuttuneista asenteista metsätaloutta kohtaan myös siitä, kuka metsäasioista tulevaisuudessa päättää.
Näköpiirissä on, että entistä enemmän metsiä koskevaa valtaa valuu kansallisesta päätöksenteosta EU-tasolle. Se on ristiriidassa EU:n omienkin säädösten kanssa, sillä subsidiariteettiperiaatteen mukaan asioista pitäisi päättää aina mahdollisimman lähellä. Ei ole mitään syytä sille, että metsänhoitoa koskevaa valtaa siirretään Suomesta EU:hun. Päin vastoin. Mannereurooppalaiset ovat metsänsä suurimmaksi osaksi jo hakanneet ja asiantuntemuksensa hukanneet.
Keskustelussa on myös paljon väärinkäsityksiä. Yksi niistä on, että mitä vanhempi metsä, sitä enemmän se sitoo hiiltä. Näin ei ole, vaikka hiilensidonnan kannalta metsien hakkaaminen osin vähän vanhempina kuin nykyään voisikin olla perusteltua.
Talousmetsä on toki eri asia kuin suojeltu aarniometsä, mutta metsän virkistyskäyttöä tehokas metsänhoito ei vaaranna. Keskustelussa tahtoo usein unohtua sekin, että suurin osa Suomen metsistä on yksityisesti omistettuja eikä metsiensuojelua voi tehdä maanomistajan kukkarolla.
Hallitus sössi pahasti asiansa, kun ei saanut ajoissa päätettyä kielteistä kantaansa taksonomia-asetukseen ja kun se saatiin aikaan, päätös oli eripurainen.
Toivottavasti niillä, jotka haluavat voimallisesti rajoittaa metsätaloutta on osoittaa, miten kansantalouteen syntyvä aukko paikataan.