Muistan elävästi pienenä poikana, kun keräännyimme jonnekin pimeään tienvarteen autoletkassa. Autojen valojen sammuessa painettiin sen aikaiset patterilamput päälle ja ilmassa väreili jännitys. Ainakaan lapset eivät tienneet, missä oltiin tai mihin oltiin menossa. Joku huusi porukan jonoon ja sitten lähdettiin peräkkäin pimeään metsään niiden surkeiden 80-luvun taskulamppujen kanssa. Melkein jokaisella kerralla kolmasosan lampuista loppuivat patterit, mutta silti päästiin eteenpäin. Aika paljon myös kompasteltiin ja silmiä häiki, kun joku osoitti välillä lampulla silmään.
Jonoa veti yksi johtaja, joka oli käynyt merkitsemässä reitin päivänvalossa heijastimin. Yhtäkkiä putkahdettiin leiritulen ääreen, jossa paistettiin makkarat, käristettiin kastuneiden lenkkareiden kumipohjia ja laulettiin nuotiolauluja. Kerran taisi olla oikein ilotulituskin. Koijärven Kurkien partiolippukunnan Yölento oli minulle 15 vuoden ajan perinne, jossa roolit muuttuivat vuosien varrella osallistujasta järjestäjäksi. Muistan ensimmäisellä omalla suunnittelukerralla pitäneeni tärkeänä, että tehdään pitkulainen nuotio, jotta mahdollisimman moni pääsee paistamaan makkaraa yhtä aikaa. Letkan vetäminen pimeässä oli myös jännittävää, sillä vastuu oli aikamoinen. Pimeään metsään on aika helppo eksyä.
Pienelle sudenpennulle tämän turvallisen jännityksen oli tarjonnut nuorten aikuisten joukkio ja myöhemmin kymmeniä kokemuksia rikkaampana oli jotenkin luonnollista antaa takaisin omalla panoksellaan. Järjestäminen oli hauskaa ja meidän tapa oli vähän sellainen, että mitä hullumpi idea, sen parempi. Jokainen antoi omastaan ja myös sai paljon. Vähän niin kuin ne muskettisoturit, mutta ilman miekkoja.
Talkoohenki elää edelleen ihmisissä, mutta jollain tavalla se on laimeampaa. Yhdessä tekemisellä on iso voima, mutta jos samat naamat pyörivät joka yhdistyksessä ja niitä naamoja on aika vähän, alkaa puuhaaminen käydä helposti myös raskaaksi. Moderni aika ei suosi enää niin paljon yhteistä puuhaamista, kun digitaalinen yhdessä olo on syönyt siltä voimaa.
Auranmaan Ladun ja Polun mainio taskulamppusuunnistus sai minut ajattelemaan tätä järjestämisasiaa. Vapaaehtoisten pienehkö porukka järjesti isolle porukalle hienon kokemuksen. Uskoisin, että heille tulee itsellekin hyvä mieli, mutta vähän niin kuin nykyiset lamput, ajatellaanko, että ei minun tarvitse antaa omaa valopanostani, kun noiden muiden teholedit valaisevat jo koko metsän. Toivottavasti ei.
toimituksen avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com