Ennen meitä talo oli ollut sukulaisilla ja pääskyillä kesäkotina. Erään kerran ullakolle eksyi pääskynen. Sen pelastamisessa olikin touhu, mutta huonommin kävi monille sen lajikumppaneille. Räystäiden alta lentoon pudottautuvat linnut olivat helppo saalis kissoillemme.
Muutamassa vuodessa pääskyihin kehittyi erityinen suhde. Joka kevät niiden tuloa odotti. Joka kesä toivoi, että kissat pitäisivät kyntensä kurissa. Joka syksy niiden lähtöä suri. Sen jälkeen, kun kannoin tavarani ullakolle rakennetusta huoneesta, en ole saanut elää saman katon alla pääskyjen kanssa. Mutta oudon lämpimän läikähdyksen pääskyjen näkeminen sydänalassa aina aiheuttaa.
Pääskyillä menee nyt huonosti, sillä niiden kanta on romahtanut. Ei siis ihme, ettei esimerkiksi mökillemme ole yhtään pääskyparia eksynyt. Sen sijaan mustarastaat tekivät viime vuonna varkain pesän saunan alle. Pelkäsin meidän häiritsevän niitä, mutta niin vain sain terassilautojen välistä kurkkia pesinnän etenemistä ja todeta emojen mylläävän koko lähitienoon kallioiden sammalet ympäri ravintoa lapsilleen etsiessään. Sitten poikue ykskaks katosi. Juhannusta edeltävänä viikonloppuna poikaset olivat vielä kuin possujen tulituksesta selvinneitä angrybirdsejä sieltä täältä törröttävine sulkineen ja äkäisine ilmeineen. Tahdon uskoa niiden parissa päivässä kasvattaneen sulkapuvun valmiiksi ja saaneen vahvat siivet. Juhannuksena linnuista ei näkynyt enää jälkeäkään.
Toisin kuin mustarastaat, pääskyt eivät tule eivätkä lähde salaa. Kun ensimmäinen pääsky singahtaa näköpiiriin, tietää kesä alkaneen. Lähtiessään ne kerääntyvät parviksi linjoille. Lähdön hetki on aina haikea.
Tätä olen hieman jo harjoitellut, sillä yksi on jo lähtenyt. Ensimmäinen lähti vähitellen. Viipyi ensin aina vain pidempiä jaksoja retkillään mutta jäi niin lähelle, ettei lähtö oikeastaan tuntunut lähdöltä. Olihan vielä kaksi kotonakin.
Toinen tekee nyt lähtöä ja samaan aikaan kolmas käy vain välillä pyörähtämässä. Tullessaan riisuu maiharit ja vihreän maastopuvun päältään, lähteissään sitoo taas nauhat ja oikaisee kauluksen. Syksystä on tulossa hiljainen, melkein jo kuulen kellon raksutuksen.
Mennessään lapset vievät paljon muutakin kuin vaatteensa ja kummeilta saadut lusikat. Lähteissään myös jotakin jättävät: haikeuden ja tyhjän tilan, joka pitää osata täyttää. Mutta onneksi pääskyt ovat opettaneet, että ilman lähtöä ei voi iloita paluusta. Ja palaavathan ne. Ehkä vain hetkiksi kerrallaan, mutta niin se kuuluukin olla.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi