PÖYTYÄ/Yläne. Ajaessa Yläneen Nummiojalla asuvan Niina Mannisen pihaan vieras saa vastaansa saksanpaimenkoira Tepon ja länsijöötanmaan pystykorva Friidun.
Eteenpäin ei ole asiaa ennen kuin näille karvakaveruksille on antanut pitkät rapsutukset. Katse osuu myös pihamaalla terhakkaasti juokseviin kanoihin ja etäämmällä vartioiviin kahteen kukkoon. Pihatossa käyskentelee puolestaan hevoset Arttu ja Iiro sekä Simo-sonni. Viereisessä aitauksessa taas ääntelee pari aasia, Rusina ja Daniel. Lisäksi löytyy kolme kissaa, pari maakilpikonnaa sekä akvaariokaloja.
–Tämä on kaikki lähtenyt pienestä, sokeasta hiirestä, Niina nauraa katsellessaan laumaansa.
Sokean hiiren hän sai työskennellessään eläinkaupassa Turussa yläasteikäisenä.
–Sieltä sitten alkoi pikkuhiljaa tulla kaikenlaisia pieniä eläimiä tasaisesti kotiin. Isä oli onneksi jutussa mukana ja rakenteli niille häkkejä, Niina selostaa ja sanoo silloin haaveilleensa maatalouslomittajan ammatista. Isä oli kuitenkin asiasta eri mieltä, ja niin Niina päätyi ravintola-alalle.
–Isä sanoi, että ihmiset tarvitsevat aina ruokaa, ja siksi opiskelin ensin kokiksi ja myöhemmin vielä tarjoilijaksi, Niina kertoo ja sanoo siitä lähtien työskennelleensä kokkina, tarjoilijana ja nyt viimeisimpänä leipurina. Lisäksi hän pyörittää omaa pitopalveluyritystään.
Haasteet antavat virtaa
Niina kuvailee itseään hyvin nopeatempoiseksi ja aikaansaavaksi. Tasaisuus ja tasapaksuisuus puolestaan ovat hänen mielestään tappavia. Siksi hän sanookin tykkäävänsä pitopalvelutyöstä, jossa tulee aina jotain yllättävää ja haastavaa vastaan.
–Tykkään haasteista. Kun vastaan tulee jotain odottamatonta, on hienoa päästä ratkaisemaan se, hän innostuu.
Pitopalvelussa palkitsee myös se, että asiat tulevat nopeasti valmiiksi ja oman käden jäljen näkee saman tien.
Tarjoilijan ja muussa asiakaspalvelutyössä Niinan mielestä parasta ovat ihmiset.
–Olen luonteeltani vilkas ja suulas, ja tulen käytännössä kaikkien kanssa toimeen, hän naurahtaa.
Tällä hetkellä Niina on työelämässä uuden edessä, sillä leipomo, jossa hän on pitkään työskennellyt, on lopettamassa toimintaansa. Myös pitopalvelukeikat ovat tällä hetkellä koronan vuoksi jäissä.
–Pitopalvelukeikat työllistävät kuitenkin sen verran minua viikonloppuisin, että oikeastaan etsin tällä hetkellä jotain osa-aikaista asiakaspalvelutyötä, Niina pohtii tulevaisuuden työkuvioitaan.
Sydämeltään maalainen
Turussa aikuisikäänsä saakka asunut Niina ei ole koskaan kokenut olleensa kaupunkilainen, vaan vahvasti maaseutuhenkinen. Ehkä siihen on syynsäkin, sillä molemmat vanhemmat ovat alkujaan yläneläisiä.
–Meillä oli mökki Yläneellä 80–luvulta lähtien, ja heti kun sain ajokortin, muutin tänne, Niina taustoittaa.
Asuttuaan ensin mökillä ja Paimenenmäen koululla hän osti vuonna -97 nykyisen kotipaikkansa.
–Jo silloin minulla oli eläimiä paljon: koiria, hamstereita, kaneja, papukaijoja ja sammakoitakin, Niina luettelee.
Kovin pitkään yksin Niina ei taloaan ja eläimiään hoitanut, sillä pian hän löysi rinnalleen Jannen, jonka kanssa syntyi poika vuonna 2000. Kun mies menehtyi vuoden 2017 syksyllä, Niina sanoo pysyneensä elämässä kiinni ainoastaan työn ja eläinten ansiosta. Poika puolestaan oli silloin jo niin iso, ettei hän enää juuri äidin hoivaa tarvinnut.
Myöhemmin rinnalle on löytynyt uusi kumppani, Eero Toikka , joka tuli alun perin korjaamaan Niinan rikki mennyttä porakaivopumppua.
–Sitä pumppua hän korjaa täällä edelleen, Niina nauraa.
Vajaa kolme vuotta yhdessä ollut pari kertoo heitä yhdistävän samanlainen, ronski huumori. Myös rakkaus eläimiin on tärkeää molemmille.
–Eero on maatalon lapsena tottunut eläimiin ja traktorihommiin, enkä olisi esimerkiksi uskaltanut ottaa Simo-sonnia tänne, ellei Eeroa olisi ollut, Niina kiittelee miestään.
Simo sulautui muiden joukkoon
Simo seisoskelee laumanjohtajahevosen Artun ja pienemmän lämminveriruunan Iiron kanssa pihatossa ihan muina sonneina. Se on kotiutunut talven aikana uuteen hevoslaumaansa niin hyvin, että se tuskin enää edes tajuaa olevansa nautaeläin.
Alun alkaen tämä Suomen kuuluisin sonni pölähti Niina Mannisen ja Eero Toikan laitumelle viime kesänä. Sen ei todellakaan odotettu jäävän sinne pitkäksi aikaa, mutta Simopa päätti toisin, sillä ilmeisesti se ei ollut vielä valmis päätymään lihatiskille. Nyt se on ostettu omaksi Yläneen Nummiojalle, ja siellä se saa nyt rauhassa asustaa.
– Nyt tässä suunnitellaan siirtymistä kesälaitumelle, kun ruoho vielä vähän kasvaa. Syksyllä Simo seurasi kiltisti Arttua laitumelta takaisin pihattoon, joten oletamme, että näin tulee tapahtumaan myös pihatosta laitumelle, Manninen nauraa, sillä mitään talutusvälineitä Simolle ei tohdi yrittää.
Valtava eläin oli aluksi hieman ihmisarka, mutta vähitellen Manninen ja Toikka ovat kesyttäneet sen, ja nykyään Simolle kelpaavat kaikenlaiset rapsutukset.
– Simon rapsutusvehkeet ovat isontuneet koko ajan. Ensin rapsuttelimme sitä käsin, sitten otimme sukan, sitten tulivatkin jo harava ja talikko. Viimeksi hän jo hinkkasi itseään kaivinkoneen kauhaan, Toikka kertoo huvittuneena suojatistaan ja sanoo sen olevan todella utelias eläin, joka seuraa herkeämättä, mitä pihamaalla tapahtuu.
KEHU KIERTOON
Kuka: Niina Manninen
Mitä: Simo-sonnin emäntä ja Manniinan juhlapalvelun yrittäjä
Kehut: ”Niina on vahva ja lempeä, eläinrakas ja ystävällinen ihminen.” (Tarmo Kankare)
Anna kehun kiertää -juttusarjassa pistetään kehu kiertoon. Niina Mannisen kehui Siiri-tytön pappa Tarmo Kankare. Seuraavaksi sarjassa esitellään Niina Mannisen kehuma henkilö.