-Moi, kuuluu söpö huudahdus eteisestä.
-Moi, vastaan sohvalta. -Kuka sieltä tuli?
-Mä, hihkaisee kolmivuotias pojanvesseli, juoksee olohuoneeseen ja halaa lujasti. Sydämessäni läikähtää.
Istumme sohvalla ja hän selittää innokkaasti kuulumisiaan. Päiviin oli mahtunut kerhohetkiä (joissa kuulemma leikittiin ja pestiin käsiä) ja urheilukilpailut (missä juostiin tädin luokse) sekä hiekkalaatikolla leikkimistä.
Kesken jutustelun poika hyppää sohvalta ja ottaa laatikosta kirjan. Tuo sama kirja luetaan joka ikisellä mummolareissulla, vaikka tarjolla olisi paljon muitakin kirjoja. Ja joka kerta hän hymyilee leveästi, kun käännän sivulle, jossa koiralla on vaaleanpunainen haalari ja kuunsirpillä silmälasit. Niissä on sitä jotain.
Isosta leluarkusta otetaan tällä kertaa lavetti, dumpperi ja poliisiautoja. Autojen lavat ovat tyhjillään ja kysäisen pojalta, jos hakisin niihin ulkoa kiviä. Hänen suuret silmänsä leviävät entisestään ja hän nyökkää hymyillen. Kiviä. Olohuoneeseen!
Poika siirtelee autoilla komeita kivikuormia paikasta toiseen. Kun hänellä on kotiin lähdön aika, lupaan säilyttää kivet seuraavaan kertaan. Nämä aarteet laitetaan tiukasti pussiin ja lelujen sekaan.
Tällä nassikalla odottaa kotona kolmikuinen pikkuveli, jota hän suukottaa ja syöttää mielellään. Kerran kun poikien äiti oli kertonut vieraalleen, ettei isoveli ole mustasukkainen, niin tämä oli kuullut asian (lapset kuulevat aina kaiken) ja singahtanut kesken leikkien olohuoneeseen. Hän oli silmät pyöreinä vakuuttanut, ettei hänellä ole mustia sukkia, nostanut jalkojaan ja esitellyt värikkäitä jalkapallosukkiaan. Niinpä. Hän ei todellakaan ole mustasukkainen.
